Translate

perjantai 29. marraskuuta 2013

Vanhukset vastuuseen




Valtiontalouden tasapainottamiseksi eivät enää korulauseet riitä. Pikkuhiljaa alkaa kuulua jo ääniä, jotka todella kyseenalaistavat kaiken höpinän laadukkaista palveluista. Jos rahaa ei ole kaikkeen, pitäisi tasoa laskea kunnes tienestit riittävät. Nyt on jo valtion taholta väläytetty peruskoulun lyhentämistä ja ryhmäkokojen suurentamista rahan säästämiseksi. Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan ministeri ehdottaa oppivelvollisuusajan pidentämistä ja luokkakokojen pienentämistä. Yhtä aikaa siis soudetaan ja huovataan, joten tavallaan ollaan kykenemättömiä mihinkään.

On siis vertailtu, että monissa Euroopan maissa on kouluissa ja päiväkodeissa paljon suuremmat ryhmäkoot. Siinä ei vaan ole otettu huomioon vallitsevaa sivistystason eroa. Suomessa lapset oireilevat jo päiväkodeissa ja voivat pahoin, ja käyttäytyvät aggressiivisesti. Koulusta on tehty tasa-arvon ja vapaa-mielisyyden myötä opettajille raskas ja kuluttava työympäristö, jolloin aika menee yhä enemmän epätoivoisessa järjestyksen pidossa. Suomessa auktoriteetit on kumottu, eikä vanhempia kunnioiteta, oikeaoppisen vasemmisto-liberalismin hengessä. Siksi Suomessa siis tarvitaan pienet ryhmäkoot koulussa ja päiväkodeissa paljon apuhenkilökuntaa. Tällä hetkellä lystin maksavat ulkomaiset lainan antajat. Ja Suomen luottokelpoisuus on pelottavan hyvä.

Hallituksen rakennepaketti tuli juuri julkisuuteen, ja ennakkoarvioni kävivät toteen. Säästöt vyörytetään heikoimpien niskaan. Vanhusten ”laitoshoidosta” säästetään 300 miljoonaa, mikä vaan on täysin epärealistista. Valtio sysää tässä vastuun kunnille, sillä valtio ei vastaa Suomessa vanhustenhoidosta suoraan. Kunnissa taas tiedetään, että jossakin vaiheessa vanhuksen on hyvä saada apua selviytymiseen jonkin tasoisessa laitoksessa, jotka useimmin ovat palveluasumista. Tahallaan vanhuksia ei säilötä laitoksiin, vaikka asiaa tuntemattomat konsultit niin sanovat. On järkyttävää, että vanhukset on otettu tähtäimeen, vaikkei heillä ole osaa eikä arpaa valtiontalouden epätasapainoon. Tähän asti valtio on lisännyt kunnille tehtäviä, nyt kunnat yritetään saada tekemään likainen työ kuristamalla eniten avun tarpeessa olevia.

Vanhat ovat eläneet sota- ja sodanjälkeisen ajan, jälleenrakentaneet maan, synnyttäneet ja kasvattaneet suuret ikäluokat, jotka taas työllään ovat nostaneet Suomen hyvinvointiyhteiskunnaksi. Valtiontalouden epäsuhdan ovat saaneet aikaan nuoremmat, korkeasti kouluja käyneet mutta arkielämän realiteeteista vieraantuneet haihattelijat, joille kaikki on aina tullut liian helpolla. Kaikkea työtä ja säästäväisyyttä on opittu vieroksumaan, samalla kun on ilman vastuuta kasvatettu valtavaa valtionhallinnon ja korkeakoulumaailman virkamies- ja tutkija-armeijaa. Kun suurin osa kansaa on tuottamattomissa töissä laatimassa säädöksiä ja normeja tavallisten työläisten ja pienyrittäjien kiusaksi, tulee pää vetävän käteen ennen pitkää. Ja on jo tullut.

Yhteiskunta on todella ajautunut pahaan pattitilanteeseen, eikä siitä päästä muutoin kuin pitkän ja kivulloisen tervehtymisen kautta. Jos Suomen vientisektori on jo menettänyt kilpailukykyään kehittyvään maailmaan verrattuna, ei tulevaisuus lupaa mitään äkkiparannusta siihenkään. Suurella rahalla resursoitu Aalto-yliopistokaan ei ole uusia kansainvälisen tason innovaatioita pystynyt tuottamaan. Itse asiassa menestyvimmät ideat syntyvät muuten kuin hallituissa prosesseissa, eikä yhtään niistä voida oikeastaan kopioida. Mutta monet kehityskelpoiset palvelu-innovaatiot törmäävät säädöksiin ja normeihin, työlainsäädäntöön tai erilaisten yhteiskunnallisten korporaatioiden vaikutusvaltaan. Vahvat pystyvät paaluttamaan tonttinsa myös vaikeina aikoina, jolloin sijaiskärsijöiksi joutuvat ne, jotka vähiten ovat syyllisiä asioiden tilaan.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Nivalan kunnan kaupunkistrategia



Nivalan valtuusto vahvisti työryhmissä sorvatun kaupunkistrategian 2013–2016. Mikään aivan utopistinen se ei ole, mutta kehityksen siinä toivotaan olevan myönteistä eri mittareilla asiaa tarkastellen. 50 asukasta lisää joka vuosi on toiveissa, jotta edes asukasluvun perusteella oltaisiin kasvu-uralla. Tärkeämpää on kuitenkin työpaikkojen lisääntyminen, mihin pohjimmiltaan asukasluku perustuu. Tosin vetovoimaisimpiin keskuksiin kuten Ouluun ja jopa Ylivieskaan muutetaan tilastojen mukaan työttöminäkin.

Maaseutukunnat on maan hallituksen kuntapolitiikassa enimmäkseen leimattu näivetystautisiksi kuten Ruuttusen tamma aikoinaan, ja siten tuomittu lopetettaviksi. Täällä ei vaan sitä tahdota uskoa, sillä samaa on povattu jo vuosikymmeniä, jos asioita on tarkasteltu tahallisen yksipuolisesti. Kun maatalous oli 40 vuotta sitten pääelinkeino, vedettiin johtopäätös että koneellistumisen ja tilakoon kasvun myötä suurin osa maaseudun väestöstä muuttaa kaupunkiin. Tässä tarkoitetaan kaupunkia sen perinteisessä merkityksessä, joten lähin kaupungin määritelmän täyttävä keskus täältä katsoen olisi Kokkola tai Oulu.

On siis otettu oletus lähtökohdaksi se, että ihmiset eivät itse tee tai eivät voi tehdä asioilleen mitään, vaan muuttavat jonkun lähikaupungin tehtaan asujaimistoon suurtyönantajan leipiin. Nyt kaupunkien suurtyönantajat ovat historiaa, aika on pienempien ja innovatiivisempien yritysten ja toimialojen. Sijainnilla ei ole entisenlaista merkitystä. Erilaiset elinkeino- ja yrityselämän syklit ovat myös entistä lyhytaikaisempia, ja muutos on ainoa pysyvä tila. Niin on ollut aina, mutta vauhti on kiihtynyt. Ainoastaan kuntasektorilla on pysyviä työpaikkoja, muutos ja epävarmuus näkyy ainoastaan lähes pakonomaisena tarpeena muuttaa organisaatioiden rakenteita. Kuitenkin aika kunnallisessa palvelutuotannossa olisi pienempien ja notkeampien rakenteiden, jotka pystyisivät kilpailemaan tehokkuudessa yksityisten palvelutuottajien kanssa.

Siksi Nivalan valtuusto yksimielisesti lisäsi strategiaan sanan ”itsenäinen”, sanan joka oli jossain vaiheessa jo pudonnut pois. Onko itsenäisyydelle katetta sen aika näyttää. Ainakin työllisyys ja asukasluku antavat pohjaa itsenäisyydelle, samoin yrityselämän kehitysnäkymät. Kun kaupunkien suuret yritykset saneeraavat vanhan ajan aikaisia rakenteitaan, ovat tämän alueen pienet ja tehokkaammat yritykset saaneet enemmän jalansijaa ja tilauksia. Täällä yritykset ovat jo lähtökohtaisesti joutuneet toimimaan tehokkaammin ja etsimään luovempia ratkaisuja, joten kovaan kansainväliseen kilpailuun markkinoilla on jo totuttu. Mutta loppujen lopuksi kuntatalouden ratkaisee tuleva valtionosuusjärjestelmä, se on elämän ja kuoleman kysymys. Jos uusi valtionosuusjärjestelmä tasoittaa entistä paremmin kuntien väliset erot tulotasossa, sairastavuudessa, sekä lasten ja vanhusten määrässä, Nivala voi selvitä itsenäisenä. Järjestelmä voidaan haluttaessa tehdä niin, että se johtaa pienet kunnat mahdottomaan tilanteeseen.

Nivala kuuluu ministeriön kuntakartalla niihin kuntiin, joiden kuntaliitos-selvitys peruste on merkitty määritteellä ”kriisiytyvä kunta”. Sama selvitysperuste on kaikilla alueen kunnilla, joten taloudellisen tilan paranemiseen ei liitoksilla voi tähdätä. Paitsi jos valitaan napakunta, johon palveluja keskitetään, voidaan oikeita säästöjä saada. Jos vaikka Sievi valitaan alueen napakunnaksi, ja Nivalan kirjasto lakkautetaan ja rakennus myydään pois kunnan taloutta rasittamasta, saataisiin todellisia säästöjä aikaan. Tähän ei ole järkevää lähteä, sillä kaikissa alueen kunnissa on omat lähipalvelutarpeet, joita varten kunta on olemassa. Nykyisissäkään alueen kunnissa, Nivala mukaan lukien, ei taloudenpito ole kaikilta osin ollut järkevää. Mikään ei silti takaa jämptiä ja järkevää taloudenpitoa yhdistyneessä suurkunnassa. Pahimmillaan vain syntyisi uusi, entistä pahempi investointi- ja kilpavarustelukierre.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Tulevaisuuden tutkailua



Himasen tulkitseman häpeän ja kateuden ilmapiirin sijaan Suomen ongelma on pikemminkin ahneus ja lyhytnäköinen pikavoittojen tavoittelu. Suomi on lyhyessä ajassa tullut metsäläiskansasta korkean koulutuksen ja hyvinvoinnin maaksi. Mutta menestys on tuonut vauhtisokeuden ja innoittanut yrittämään samaa nykyisessä muuttuneessa maailmassa. Satsaamisessa koulutukseen, terveydenhoitoon ja tutkimukseen on saavutettu lisäpanostuksen kyllästymispiste, eli yhä raskaammat satsaukset tuottavat yhä heikomman lisäarvon. Tuloksena on vain rahojen loppuminen, sama on tuttua vaikkapa pellon lannoittamisessa. Korkealla sato- ja lannoitetasolla lisäpanostuksen tuotto on olematon. Aluksi lannoittamattoman maan kalkitseminen ja lannoittaminen on tuottanut hämmästyttävää sadonlisää, mutta kun katto lähenee, lisätuotto hiipuu olemattomiin.

Suomessa luotiin kansainvälisen mittapuunkin mukaan suuri ja tehokas metsäteollisuus. Kun sen alan kilpailu koveni, ajateltiin muodikkaan kansainvälistymisen olevan ratkaisu. Niinpä metsäyhtiöt haalivat volyymia ostamalla kaikki tappiolliset tehtaat Euroopasta ja Amerikasta, joihin upposikin miljarditolkulla Suomalaista rahaa. Tämän liikun takana oli siis talouden huippuasiantuntijat ja kansainvälistymisen puolestapuhujat, ja tulos oli jättimäinen tappio, joka kirjattiin alas. Suuruuden ekonomia ei siis toiminutkaan, ja voi vain arvailla, mitä olisi saatu sijoittamalla miljardit tuotekehitykseen. Nyt taas hyväuskoisille vaihteeksi vakuutetaan, että suuruuden ekonomia toimisi paremmin terveydenhoidossa ja kuntapalvelujen tuottamisessa. Uskoo ken tahtoo, minä en.

Monet muutkin Suomalaiset yhtiöt ovat hassanneet maailmalla kansallisvarallisuutta, Suomen työläisen ja piensijoittajan kerryttämää lisäarvoa miljarditolkulla. Sonera osti Saksasta miljarditolkulla ilmaa tappiollisissa UMTS-verkkokaupoissa. Työväen osuustoiminnan pitkäaikainen kertynyt ns. punapääoma Kansa-vakuutusyhtiöineen hukattiin kasinotalouden hulluina vuosina 80-luvulla. Fortum on paraikaa myymässä kotimaan sähköverkot kattaakseen Venäjän tappioita. Helsingin Sanomat teki Hollannin lehtiliiketoiminnoista 270 miljoonaa tappiota, ja nyt ruikuttaa siitä, että lehden tilaajat joutuvat maksamaan tilauksista pienen arvonlisäveron, joka on kuitenkin huomattavasti ruoan alv:tä alempi.

Suuruudenhulluuden esiintymiä ovat myös Haapaveden turvevoimala ja Talvivaaran kaivos; molemmista tehtiin liian suuria. Pieni ei aina ja kaikessa ole kaunista, mutta ainakin se on ympäristön suhteen turvallisempaa ja hallittavampaa. Energiantuotannossa muutenkin Suomi matkii Neuvostoliitolaista systeemiä, vihreän aatteen käsittämättömällä tuella. Hajautettu uusiutuva bioenergiantuotanto kun harmillisesti pitäisi osaksi tuottaa maaseudulla, se ei sovi betonivihreän pirtaan eikä myöskään kiehdo suuruudenhulluja insinöörejä. Ydinvoimalat taas ovat teknokraattien unelmasuunnitelmia jättimäisine tehoineen, mutta nekin näyttävät uusien loputtomien turvallisuusvaatimusten myötä kaatuvan omaan mahdottomuuteensa.

Myös koulutus on saavuttanut aikoja sen kyllästymispisteen, minkä jälkeen se ei enää tuota kansantaloudelle hyötyä. Itse asiassa sitä pitäisi leikata ja rajusti, mutta aika ei ole vielä kypsä sen tunnustamiseen. Koulutuksen hyötysuhde on myös laskenut romahdusmaisesti, sillä usein sama henkilö hankkii monia tutkintoja ja lopuksikin työskentelee epäsäännöllisesti. Esimerkiksi 1950-luvulla koulutettu eläinlääkäri tuotti saman työpanoksen, kuin tänään 3-4 koulutettua. Sama koskee ihmislääkäreitä. Valtavasta uhrauksesta koulutukseen yhteiskunta saa aina vain vähemmän takaisin. Myös tutkimustoimintaan suunnataan yhä suurempia rahoja, mutta maailmalla mennään melkein joka alalla karkuun. Pienen kansan suhteellinen merkitys kehittyvän maailman rinnalla vähenee koko ajan, siinä tuleekin olemaan filosofeille pohdinnan sarkaa kylliksi. Jos vain veromaksajat pystyvät heitä elättämään.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Hajautettu vai keskitetty?


Ihanteellisintahan olisi, että kunta voitaisiin lakkauttaa. Valtuutettuna tekisin hyvin mielelläni itseni tarpeettomaksi, ja pikkuhiljaa siihen suuntaan on liikuttukin. Lautakuntajärjestelmä on supistettu kunnallisurani aikana puoleen yhdistämällä hallinnonaloja saman lautakunnan alaiseksi. Perusturva- ja pelastuslautakunnista on voitu luopua kokonaan, kuntien välisen yhteistyön kautta. Maaseutu- loma- ja jätelautakunnat ovat kuntien välisiä yhteistyöelimiä, joissa yhden kunnan edustus on yksi tai kaksi jäsentä. Hallintokustannuksia on karsittu tällä tavoin siinä määrin, ettei kuntaliitos ainakaan supistaisi luottamusmiesten määrää.

Tässä nykyjärjestelmässä on se hyvä puoli, että jokaisen kunnan ääni kuuluu, ja jokainen kunnastaan valittu tietää edustavansa tiettyä aluetta. Järjestelmä on siis selkeä ja antaa äänen koko alueen ihmisille, aivan laitoja myöten. Jos toimittaisiin yhtenä kuntana, kuntien osakeskusten ääni ei kuuluisi, eikä sitä varsinkaan tarvitsisi ottaa huomioon. Mentäisiin keskusten ehdoilla ja oikeus olisi vahvemman oikeutta. Siksi hallintomalleilla on merkitystä. Tässä nykyisessä EU:ssakin Suomen ääni kuuluu, koska se on suvereenien valtioiden liitto, jossa jokainen maa on edustettuna komissiossa ja ministerineuvostossa samalla painoarvolla. Jos EU:sta tulee täysin demokraattinen, siinä määräävät yksistään isot maat edustajiensa murskaavalla ylivoimalla.

Kuntien itsenäisyydellä on hyviä ja huonoja puolia. Itsenäinen kunta pyrkii kehittämään aluettaan, ja hyödyntämään kaikki paikalliset vahvuudet. Samalla se pyrkii kilpailemaan muiden kuntien kanssa, mikä sekin on kaksijakoista. Kaupunkiseuduilla, mihin Nivala ei kuulu, kilpaillaan hyvätuloisista asukkaista. Tähän perustuu keskuskaupunkien ja kehyskuntien kiista pohjimmiltaan. Tosin kehyskunnat pystyvät tarjoamaan asumisväljyyttä ja vaihtoehtoja, toisin kuin tiheät keskukset. Voi siis ajatella niinkin, että onko väärin jos hakee laatua asuinympäristölleen, jos siihen on varaa. Toiseksi kilpaillaan veroprosentin alhaisuudella, mikä on kuntalaisen kannalta periaatteessa hyvä asia. Paitsi jos se tuottaa veroparatiisi-ilmiön, josta on ääriesimerkkinä Kauniainen. Myös harrastusmahdollisuuksilla esiintyy epätervettä kilpavarustelua, eikä se ainakaan vähene kuntakokoa suurentamalla.

Joskus olen herkutellut asialla, että palvelujen järjestäminen annettaisiin suoraan valtionhallinnon tehtäväksi. Jos olisi selvät kriteerit palveluiden saatavuudessa ja laadussa, sehän toimisi. Esimerkiksi kouluille ja päivähoidolle olisi jotkut läheisyysvaatimukset, selkeät normit siis. Samoin harrastuksille, kuten kirjastoon ja uimahalliin, olisivat maksimietäisyydet määriteltynä. Mutta koska paikallista harkintaa ei olisi, voitaisiin joutua pystyttämään halleja keskelle lapin selkosia, että samat normit täyttyisivät kuin vaikkapa Uudellamaalla. Tämän vuoksi paikallisiin tarpeisiin sopeuttaminen kunnallisella itsehallinnolla on tarpeen.

Jos kasvukeskusten ympärille rakennetaan kuntajärjestelmä, se tietää kylmää kyytiä keskusten ulkopuolisille alueille. Pienet ja keskisuuret kunnat ovat alueillaan ainoita kehityksen ylläpitäjiä, ja vastaavat palvelutuotannostaan tutkitusti edullisesti. Myös talouselämän hiussuonet sijaitsevat monilta osin keskusten ulkopuolella, vaikka monesti verotulot ohjautuvat pääkonttoripaikkakunnalle. Lapsiperheet myös arvostavat edullisempaa ja väljempää asumista keskusten ulkopuolella, jos vain työmahdollisuuksia on tarjolla. Kaikki lähtee työstä, ja jos elinkeinotoiminta kehittyy, tulee työmahdollisuuksia ja sitä myöten lisää asukkaita ja verotuloja. Oikeudenmukainen valtionosuusjärjestelmä kuitenkin tarvitaan kompensoimaan huoltosuhteen aiheuttamat erot kuntien välillä.