Kuulin tänäkin kesänä, että
lähes viisikiloinen hauki oli saatu saaliiksi, ja kuitenkin laskettu menemään.
Lihava sydänmaajärven hauki, josta olisi tullut monta hyvää keittoa. Nyt kalamiehille
riittää pyydystämisen huvi, ruokatalous on sivuseikka. Joskus ennen näillä
seuduin maksettiin verotkin kuivattuina haukina, jota keväällä pyydettiin latvavesistä
ja järvistä, kun kalat nousivat merestä kutemaan. Ja omastakin nuoruudesta
muistan, että sydänmaajärvistäkin oli hauet pyydetty melko vähiin, samoin
joesta. Uistinvehkeillä kalan saaminen oli harvinainen, suuri tapaus. Nyt
haukea on kaikissa vesistöissä, kun olisi vain pyytäjiä.
Ruoka on kallista ja halpaa
samalla kertaa. Perusruoan lisäksi ovat monet puoliteolliset jalosteet
täyttäneet kaupan hyllyt, ja niitä oppii kuluttaja käyttämään. Ruoan
valmistukseen ei tahdo riittää aikaa, sillä niin monet asiat kilpailevat
ajankäytöstä. Lisäksi monet helpot valmisruoat ja einekset ovat
aromivahventeilla, rasvalla, suolalla ja sokerilla saatu niin koukuttaviksi,
etteivät lapset ja nuoret oikein osaa tavallista ruokaa enää syödäkään. Kouluun
tulee oppilaita, jotka eivät ole oikeaa ruokaa koskaan oppineet syömään.
Perunat tarjotaan nykyisin koulussa kuorittuina, mutta sittenkään ne eivät
kelpaa. Tekosyynä pidetään suurkeittiön muka kuivia tai kumimaisia perunoita.
Leivän hinnasta on vain pieni
osa viljan hintaa. Kun vilja vakioidaan sakoluvun optimoimiseksi, jauhetaan ja
kuljetetaan leipomoon, se jo maksaa monin verroin viljaan verrattuna. Leivän
hintaan sisältyy leipomon kuljetuksen ja kaupan osuus, ja lisätään vielä
arvonlisävero. Sittenkään leipä ei kaupassa ole kovin kallista. Vaikka
kuluttajaa hemmotellaan monipuolisella leipävalikoimalla, monet haluavat
kuitenkin kotileipää, joka on aina hiukan erilaista kuin teollisesti leivottu.
Kaupan leivän raaka-aineesta tulee osa ulkomailta, joten lähiruoan ystävän on
ostettava vilja jyvinä ja jauhettava itse, jos haluaa varmistua laatuketjusta.
Lisäksi myllyjen ruis on jo paljolti suurijyväistä hybridiruista, jonka kuitupitoisuus
ei ole niin korkea.
Myös verkoin ja katiskoin
tapahtuva kotitarvekalastus on koko ajan vähenemässä. Nykykalastajalle verkkojen
selvittely ja varsinkin saaliin käsittely ja hyödyntäminen on liian
vaivalloista. Verkkokalastuksen harjoittajat
ovat jo eläkeiässä, eikä se nuorempia paljon nappaa. Sinänsä pyydyskalastus on
yhtä jännittävää kuin siimakalastus. Kun verkot on heitetty, on miellyttävä
kutina päällä, josko jotakin olisi yön aikana uinut eräksi. Pyydyskalastajan
parhaat hetken ovat varhaisen aamun tunnit, kun pyydykset odottavat kokijaansa.
Nuoremman polven kalastajat sen sijaan elävät nykyihmiselle tyypillistä ilta-
ja yöelämää, jolloin aamun tunnit kuluvat sikeässä unessa.
Siksi on aikansa elänyt
järjestelmä, että kotitarvekalastaja, jolla on lupa pitää pyydyksiä jossakin
vedessä, joutuu maksamaan vielä ns. valtion kalastuksenhoitomaksun. Tällä
maksulla rahoitettava hallinto ja tutkimus kuuluvat yhteiskunnan tehtäviin,
jotka kuuluisi rahoittaa verovaroin. Eihän esimerkiksi kulttuurin harjoittaja
joudu maksamaan jotakin lupakorttia, jolla kulttuuriministeriö ja sen alaiset
laitokset rahoitetaan. Samoin johonkin luontojärjestöön kuuluvien pitäisi
maksaa ns. luonnonsuojelukortti, millä suojelualueet, niiden hallinto, tutkimus
ja muu byrokratia kustannetaan. Ja saimaannorpan suojelu pitäisi heti lopettaa,
ja varat suunnata verkkokalastajien suojeluun. Saimaannorppa on historiallinen
jäänne sisävesissä, jonne suuri hylje-eläin ei kuulu, eikä se siellä menesty
pitemmän päälle kuitenkaan. Kuten nykypoliitikot sanovat, "luonnollista
kehitystä ei voi eikä saa estää.."
