Translate

lauantai 28. marraskuuta 2015

Suojärven kalamiehiä




Suojärven kalamiehistä tulee lisäksi mieleen Pirttimaan Taavi, jonka tekemä pieni hirsikämppä nököttää vieläkin Itälahden niemen kärjessä. Taavin poismenosta saatiin lukea hiljattain paikallislehdestä. Järvellä en häntä muista tavanneeni, mutta hirvijahdista hänet kyllä muistan. Kerran kaadoimme hirven Suojärven lähellä Kotasaaren päähän lähelle Ylioppilaslinjaa, siihen aikaan kun metsäautoteitä ei vielä ollut. Niinpä hirvi nyljettiin paikalla ja jaettiin kannettavaksi. Minun reppuuni ahdettiin hirven kaula, Taavi kantoi isoa sarvipäätä selässään. Taavin kämpän lähellä lahden pohjukassa on rannassa telkänpönttö, johon kerran on nähty karhun kurottelevan seisaaltaan, käpälillään rungon takaa pidellen.

Rannin Jaani eli Kristian Tölli oli vakiokävijä Suojärvellä. Jaani oli Ylimäen poikia, Jaakon veli, ja asui minun muistin aikana Perkkiöllä. Hän oli viitoittanut oikopolun Pitkännevan takaa uuden talvitien varresta järven alapäähän, ja kerran satuin Jaanin kanssa tälle polulle yhtä aikaa. Vaikka hän oli ikämies, ikäeromme oli kymmeniä vuosia, hänen kanssaan riitti puhumista ja  mukavaan leppoisaan tyyliinsä hän kertoikin tarinoitaan. Hän näytti polun varressa kuusenkin, jonka alta sanoi teeren lähtevän joka kerta kun siitä kulkee. Polku oli varmaan tullut sen jälkeen, kun hän vedätti kivilahdelle kämpän, joka siihen asti oli palvellut Siirtolan saunana. Jaanin kämpän kohdalla järvi on matalaa ja heinikkoista, mutta soutukelpoisia lampareita ja väyliä pitkin löytyy järvelle pääsy. Sorsajahtipaikaksi kämpän asema on erinomainen. Muistelen Kiviniemen Veikon kaupitelleen osuuttaan tuohon kämppään Isälle, kun tiesi ja tunsi hiekan tiimalasissa valuvan jo vähiin. Siirtolan Veikko oli tädin mies ja monet vierailut Siirtolaan ovat jääneet mieleen. Veikkokin teki työuransa porahommissa ja sairasti ns. kivikeuhkoja. Kerran hän oli täpärästi pelastunut sortuman alta, ollessaan Kemissä louhimassa merenalaisia öljysäiliöitä.

Niin, tuo edellä mainittu Jaani souteli järvellä öykillä, joka oli maalattu harmaaksi. Eräs hieman harmillinenkin sattumus muistuu mieleen noilta ajoilta. Olimme Laitalan Jorman kanssa olleet varmaankin Pykyn kämpällä yötä, ja sieltä lähteneet kiertelemään Ristikoivunnevan laiteita teeriparvia etsien. Oli jo myöhäinen syksy, ja olimme varustautuneet kiväärein kuten latvalintujen pyyntiin kuuluu. Kiersimme jostakin Kellarilammen takaa ja kun tulimme Suojärven rantaan, huomasimme järvellä parven muuttosorsia kellumassa itälahden suunnalla, pian kolmensadan metrin päässä. Huomasimme toki Jaanin öykin keskellä järveä, mihin hän oli ankkuroitunut vakio onkipaikalleen, mutta sorsaparvi kiinnitti kaiken huomiomme. Nopeasti otimme jonkinlaisen ampumatuen ja avasimme railakkaan kivääritulen sorsaparvea kohden, vaikka tietenkin ymmärsimme osuman olevan sattumanvaraista siltä matkalta. Pian lippaat tyhjenivät, ja siinä vaiheessa huomasimme onkimiehenkin tunteneen olonsa järvellä uhatuksi. Mieleen jäivät Jaanin pitkät aironvedot, kun hän vetäytyi keskijärveltä turvallisempaan sektoriin..

Suojärven rannoilta on aikoinaan niitetty heinää karjanrehuksi. Viimeisenä rantoja on niitellyt Mutka nimisessä mökissä asunut Hermanni parille lehmälleen, syntyjään mies on ollut Kuusamosta. Alunperin Suojärvi on pyykitetty Hosion talon luonnonniityksi, mutta myöhemmin suomaiden raivaus jokivarsilla ja varsinkin niiden saveaminen antoi monin verroin paremmin heinää kuin järvenrantojen niittäminen. Onko Suojärven vedenpintaa säännelty niittoaikaan patoa muuttamalla, siitä ei ole tietoa. Joskus luonnonniittyjen vesitaloutta on tavattu säännellä, ja Suojärven tapauksessa se olisi ollut helppoa. Suojärven alkuperäistä laskuojaa on kaivettu auki sotavuosien aikaan, kun vettä piti johtaa Ainaslampeen Makolan kaivoksen vedensaannin varmistamiseksi. Siitä asti järven vedenpinta on riippunut padon korkeudesta, ja monta erilaista patoa siinä on ollutkin ennen nykyistä lankkupatoa.

Metsien kasvattamiseksi järvien vedenpintaa on usein pyritty madaltamaan. Suojärven tapauksessa järven vedenkorkeus vaikutti ainakin jossakin määrin kunnan metsään, joka sijaitsi laskuojan varressa. Aikoinaan Töllin Kalervo oli tehnyt kaksinkertaisen riukupadon ja täyttänyt välin sudensammalilla, jotta pato olisi vedenpitävä. Sattumoisin hän oli ollut silloin Kalliopirtillä, kun ojansuulta oli kuulunut kova pamaus ja vesipatsas oli kohonnut korkealle ilmaan. Hän oli lähtenyt heti soutamaan paikalle ja oli todennut sen mitä oli aavistanut; pato oli räjäytetty ilmaan. Ketään ei ollut enää näkynyt paikalla, joten hän olikin lähtenyt kiertotietä Latvanevalle seuraamaan, keitä kylälle johtavalla polulla olisi menossa. Nopeasti kulkien hän olikin ehtinyt edelle, ja nähnyt kunnan metsien työnjohtajan Mastolan Urhon ja Hosion Oskarin tulevan polkua pitkin Suojärveltä päin. Tunnetusti Mastolan Urholle olivat kunnan metsät sydämenasia, niistä hän huolehti kuin omistaan. No, pato kuitenkin kyhättiin pian uudelleen kokoon, ettei järven vesi juokse kovin matalaksi. Nykyisessäkin vedenkorkeudessa ankaran talven sattuessa on kalakuolema mahdollinen. Varsinkin kuiva syksy ja varhainen jääpeitteen tulo ovat kohtalokas yhdistelmä.

Joskus varhaisina kesinä oli Kalervo enoni ollut Kalliopirtillä, kun Iso-Juurikan suunnasta oli nousut metsäpalon savut. Hän oli kiivennyt kämpän vieressä kasvavaan isoon koivuun tähystämään, missä päin palo roihuaa. Ainasojan Heikki, renkinä tunnettu koskenperänen, oli varoitellut menemästä lähemmäs kurkkimaan, ettei joudu sammutustöihin. Kerran taas Uuno Tölli oli kävellyt unissaan kämpästä ulos, ja herännyt seisomasta rantakalliolla. Joskus ennen sotia oli tavannut kämpällä serkkunsa Syrjän Leunun ja Viljon, Leonardin kohtalo oli kaatua sodassa ja Viljo asui myöhemmin Helsingissä, missä kuoli hukkumalla veneestä pudottuaan. Tämä tapahtui vanhan kämpän aikana, siis 1990 luvulla palanutta edeltävän kämpän aikana.  Omien muistikuvien mukaan Kalliopirtillä tapasi usein Koivuperän miehiä varsinkin sorsajahdin ja kanalinnustuksen aikaan. Virkkulan miehet olivat vakiokävijöitä. Paljon oli myös tuntemattomia kävijöitä, kesälomalaisia, ulompaa tulleita ja muita satunnaisia poikkeajia. Kalervo enoni, joka hänkin hiljattain muutti autuaammille kalavesille, kunnostikin kämppää sen jälkeen, kun sisutusta oli hävitetty. Sisäkaton verhouksena olleisiin puukuitulevyihin olivat vandaalit iskeneet suuria reikiä, ne Kalervo paikkasi tapetilla ja liisterillä. Kynnyksen hän oli raudoittanut, että puiden hakkuu siinä loppuisi ja korjannut ovea. Myöhemmin kämppä kuitenkin taas ajautui huonoon kuntoon, eikä kukaan siitä enää pitänyt huolta. Painavan lankkurakenteisen oven sepän takomat saranatkin varastettiin, ja lopuksi kämppä paloi eräänä kevättalvena.

Suojärvellä Kellarilammen ojansuun lähellä on Heiskan Ilpon öykkiranta. Joskus olen hänet siinä tavannut öykkiään tervaamassa. Nyttemmin soutuväline on vaihtunut muoviveneeksi, joka kieltämättä on helppohoitoinen. Yhtä vakaa se ei kuitenkaan ole kuin oikea öykki, eikä tyyliltään sovi sydänmaajärville.  Paikalla olen nähnyt pientä pressukotusta ja nuotiopaikkaa laitetun kiven kupeeseen, vaikka yöpymistä varten. Ilpot olen nähnyt järvellä pilkkimässä aivan viimeisillä haurailla jäillä keväisin. Hänen erikoislajinsa onkin haukien pilkkiminen.
Uuden kämpän yksi osakas oli Lasse Kiviniemi, Koivuperäsiä alkujaan hänkin, joka piti myös venettään takarannalla vakiopaikalla. Kalliopirtin västäräkki oli kerran tullut Lasselle niin tutuksi, että oli käynyt Kotasaarissa asti kaverina sienessä. Nuo Kotasaaret eivät ole järvessä, vaan suosaarekkeita järven pohjoispuolella. Ja sinä kesänä kun Lasse kuoli, sanotaan ison mustan kyykäärmeen ryömineen joka päivä veneen viereen kivelle päivää paistattelemaan ja samalla venettä vartioimaan..

perjantai 13. marraskuuta 2015

Entisajan erämiehiä





Metsän ja veden vilja olivat ennen tärkeä lisä monen perheen pöydässä. Samalla kaikenlainen pyyntitouhu oli elämän suola ja pitkien iltojen tarinointien loppumaton aihe tuohon aikaan. Luonnonvaraisista eläimistä ei tutkittua tietoa vielä silloin ollut kovin paljon, ja monet saaliseläimet olivat lähes sukupuuton partaalla. Siksi kokemusperäinen tieto eli tarinoissa, ja melkoisesti ne värittyivätkin ja saivat kaikenlaisia uskomuksia syntymään. Sen ajan ihmiset viettivät paljon aikaa työssä ulkona ja luonnossa, mikä oli nykyistä paljon vähemmän ihmisen muokkaamaa, ja näin tekivät paljon omakohtaisia havaintoja eläimistä, linnuista ja sääilmiöistä. Suurpedot olivat jo melko harvinaisia, siksi värittyneet kertomukset susista ja karhuista olivat selkäpiitä karmivia pitkinä talvi-iltoina. Varsin kevein askelin palattiin iltakäynniltä ulkohuoneelta navetan nurkan takaa..

Kun Reisjärven seppä-Eemeli oli kerran kyläillessään kertonut metsästystarinoitaan, oli vaimo (Anna Tölli os. Raudaskoski) moitiskellut, että sinä aina noita samoja juttuja kertailet. Tähän Eemeli oli tokaissut, että voisi kaks viikkoa kertoa mehtäjuttuja ilman että tarvitsis samaa kertoa kahteen kertaan. Hän isänsäkin Tiherön seppä Antti Tölli oli henkeen ja vereen asti metsämies, ja sepän nuoruudessa lienee metsän ja veden vilja ruokapöydässä ollut elämän ja kuoleman kysymys. Vanhemmalla iällä ja varsinkin vaimon kuoleman jälkeen oli Antti-seppä viettänyt paljon aikaa sydänmaan kämpillä, varsinkin Suojärvellä. Hänen kerrotaan tehneen kämpän taakse pienen perunamaankin kalaruoan jatkeeksi, ja kerran kun pojat olivat tulleet evästä tuodessaan polulla vastaan, oli  hän saman tien kääntynyt takaisin Suojärvelle. Sitten kun varsinaiset pyyntitouhut olivat jo jääneet tyystin nuoremmille, poikkesi moni mielellään mökkiin kuulemaan metsästys- ja kalastustarinoita vuosikymmenien takaa.

Tiherössä oli myös laajat sydänmaat aivan vieressä, joten ruoan jatkoksi saattoi saada joskus isonkin saaliin, nimittäin hirven. Niiden pyynti oli virallisesti kiellettyä, mutta hätä ei lukenut lakia. Kerran kuitenkin oli virkavalta saanut vihiä laittomasta hirven pyynnistä, ja kaksi poliisia olivat lähteneet asiaa selvittämään Hosionperälle. Aittoperällä olivat asiasta kuulustelleet Israel Ainasojaa, Pakolan Iskoa, joka oli suutari ja kova pyyntimies hänkin. Sattumoisin Isko oli ollut osakas kaadettuun hirveen, ja huomatessaan käryn olevan lähellä, oli hän hiihtänyt kiertotietä poliisien ohi Tiheröön ja kääntänyt hirvenlihasaavit suulleen kaivon ympärille. Eivätkä paikalle saapuneet poliisit olleet löytäneetkään hirvenlihoja, kun suulleen käännetyt saavit olivat näyttäneet tyhjiltä pyykkisaaveilta.

Mainittu Pakolan Isko suutaroidessaan kertonut sattumuksiaan metsästystouhuissa.  Oli kertonut ampuneensa kerran hirveä suoraan otsaan, joskus taas Hosion Eeron kanssa hirveä ammuttaessa oli Eeron pyssyyn juuttunut hylsy panospesään ja puukon teräkin siinä hädässä katkennut, mutta Isko oli saanut kuitenkin hirven kaadettua. Kerran Hosion Eero oli Ristikoivunnevalla ampunut Rustingin Kallen kanssa yhteislaukauksella hirveä, jolloin siltä oli pudonnut suolet saman tien pois. Isot painavat kuulat suustaladattavissa rihlakoissa saattoivat saada sellaistakin aikaan. Vuorelan Valtteri oli kerran ampunut hirven Rokkolan sydänmaalle Mutkalammen taakse, ja apuna lihoja kantamassa olivat olleet Törmän Jussi, Makolan kaivoksen löytäjän Kusti Ainasojan isä ja Someron Anska, äidin isä. Hirviä ampui salaa myös Santa-Mooses, joka elinkeinot olivat muutenkin hieman lain väärällä puolella. Hänen kerrotaan joskus ampuneen kesäkuumalla sydänmaalle hirviä, jolloin lihat olivat tietenkin sinne pilaantuneet.

Edellä mainitun Kusti Ainasojan pojan Vilho Ainasojan eli Törmän Vilhon muistan Suojärvellä tavanneeni. Työuransa hän oli tehnyt "porahommissa" eli koekairauksilla, louhoksilla ja tunnelityömailla kuten moni muukin Koskenperänen. Varmaankin karuissa työmaaolosuhteissa ja levottomissa majapaikoissa hän päätti, että eläkkeelle päästyään hän viettää aikaansa Suojärven Kalliopirtillä, yksin sydänmaan rauhassa. Niinpä hän sen ajan koittaessa kunnosti kämpän, vuoraten hirsiseinät ja halkaistuista puista tehdyn mustuneen katon puukuitulevyillä ja kohensi pirtin sisustaa muutenkin. Muistan kerran tuulisena ja tihkusateisena kesäpäivänä hänet pirtillä, makoilemassa laverilla radiota kuunnellen, kotoisan tulen lepattaessa hellassa. Kalastuksesta ei sellaisena päivänä tullut mitään, joten silloin sopi lepäillä pirtissä ja mietiskellä, välistä kallistaa hellan kulmalta mustasta pannusta kupponen kahvia..

Samaan tapaan Suojärven alapään lautapirtillä asusteli Nurmen Viljami, joka hänkin oli tehnyt elämäntyönsä kiertävillä työmailla. Muistaakseni hän oli ollut tielaitoksen siltatyömailla sukeltajana, niin olen kuullut kerrottavan. Vanhasta lautapirtistä hän teki saunan ja kämpäksi vedätti paikalle harmaan lautaisen jalasmökin. Puuliiterin hän teki ja rantaan vaatimattoman keittokatoksen, puinen venekin oli rannassa. Hänkin oli kiertävillä työmailla varmaan haaveillut viettävänsä joskus aikaa ilman aikataulua, yksinäisyydessä ja sydänmaan rauhassa. Toki hänkin ilahtui polkua ohi kulkevista muista järvenkävijöistä ja juttua riitti, ei hän mikään erakko ollut. Nyt Viljaminkin asuinkenttä on hiljennyt ja valtava koivu kaatunut suoraan liiterin päälle. Kummastakin, Vilhosta ja Viljamista, on jo aika jättänyt, kuten niin monista muistakin Suojärven kalamiehistä..