Kun kotipihalta pääsee kuvamaan joutsenperhettä, se varmaan on luontoa valokuvaamalla dokumentoivan näppäilijän unelma. Tällaisen tilanteen pääsin todistamaan sateisen päivän aamuna, kun joutsenpari kuuden poikasensa kanssa oli tullut aterioimaan oraspeltoon. Kovasti näyttivät kantavan huolta jälkeläiskatraan turvallisuudesta, niitä paimennellen ja valppaana ympäristöä tarkkaillen. Jossakin lähiseudulla lienevät pesineet, ja sitten jalkapatikassa lähteneet etsimään mehevämpiä laitumia. Jos pesä on ollut kaivoksen altailla, sieltä tosiaankin joutuu lähtemään ravinnonhakuun poikasten kuoriuduttua.
Kovin arkoja eivät joutsenet enää ole, sillä lajin runsastuminen pakottaa sopeutumaan ihmisten läheisyyteen ja muihin lajeihinkin. Ihmisestä ei niille ole juuri enää vaaraa ollutkaan pitkiin aikoiohin, kun rauhoitus on jokestänyt kymmeniä vuosia ja ihmisillä on saatavilla muutakin ravintoa yllin kyllin. Toisin oli viime 1800 luvulla ja 1900 luvun alkupuolella, jolloin varhain keväällä ensimmäisiin suliin saapuvat suuret linnut olivat tervetullut lisä monen perheen niukkaan ruokapöytään. Myös joutsenen isot munat ovat olleet keräämisen arvoisia ravinnoksi käytettäväksi, sitä on perimätiedon mukaan tehty Sievin Pesänevallakin, mistä se on saanut nimensäkin.
Eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko huomasi sodan jälkeisessä Lapissa joutsenen olevan sukupuuton partaalla, ja sai kirjoillaan asialle huomiota. Monien vaiheiden ja vaivojen jälkeen hän lappalaisten opastamana etsiytyi viimeisten joutsenparien pesäpaikoille, kaukaisimmille tunturien perukoille. Nämä viimeiset joutsenet olivat hyvin arkoja, ja hän onnistui kuvamaan niitä vain poroksi naamioidun kuvauspiilon avulla. Pitkään oli yleinen käsitys, että joutsen on karujen erämaajärvien asukki, koska nämä viimeiset parit sellaisilta löytyivät. Kuitenkin on selvinnyt, että joutsen on pikemminkin rehevien järvien asukki, vaikka sille tosin kelpaavat paremman puutteessa muutkin, vähäisetkin lammikot ja soramontut.
Sunnuntaiaamuna saimme varmuuden onnistuneesta kotkan pesinnästä lähialueella. Tässäkin on ihmisen myötävaikutusta sikäli, että pesälle on tehty hieman apupohjaa, koska riittävän vahvaoksaisia aihkeja ei kovin paljon näillä seuduin enää ole. Mahtava lintu se on katsella, eikä se täällä enää kenenkään elinkeinoa uhkaa. Harvoin sitä pääseen näkemään, sillä perin laaja senkin reviiri on. Kotkatkin ovat hyötyneet rauhoituksesta ja muuttuneista asenteista, enää ei petoviha sitä uhkaa entiseen tapaan. Ennen kotkista maksettiin tapporahaa, ja sen vuoksi se välillä katosi näiltä seuduin kokonaan, ainakin pesivänä lajina. Muutomatkoilla niitä on täällä aina liikuskellut silloin tällöin. Yhden tapauksen olen kuullut, kun kotka oli saatu ammutuksi houkuttelemalla se lähelle ääntä matkimalla. Tämä oli tapahtunut Iso-Juurikan sydänmaalla luultavasti ennen sotia. Ampuja oli ollut isän tädin mies, Reisjärven seppä-Eemeli, kova erämies hänkin aikoinaan. Hänen ehdotuksestaan Reisjärven vaakunaan otettiin atrain, kertomaan alueen historiasta Hämäläisten erämaana.
Luonto on siis elinvoimainen, uusiutuva ja nopeasti toipuva, jos sille annetaan mahdollisuus. Konsta Pylkkänenkin sanoi luonnon olevan "varaväkevä". Vaikka monimuotoisuuden vähenemistä aina päivitellään, on luonnon puskurointikyky ja sopeutuminen monesti hämmästyttävää. Lajisto ei sekään ole jatkuvasti sama ja pysyvä, vaan uudet lajit valtaavat uusia alueita ja entiset voivat taantua. Elinympäristön muutoksiinkin sopeudutaan, jos ne eivät ole aivan yhtäkkisiä ja lajille tuhoisia. Kaikki suuret nisäkkäät ovat palautuneet lajistoon pelkästään rauhoituksen kautta, kuten hirvet, karhut, sudet, ahmat, saukot ja linnuista joutsenet ja kotkat. Niille kaikille on sopivaa elinympäristöa jäljellä ja ravintoa riittää. Ihmisen läheisyyteenkin ne pian tottuvat, ja tämä ei suurpetojen kyseessä ollen ole aivan ongelmatonta.
