Translate

tiistai 11. helmikuuta 2014

Kun riittävästi on liian vähän

Mutta perustavanlaatuinen kysymys onkin, onko ihminen olemassa kuntaa varten vai kunta ihmistä varten. Jos kuntalaisia aletaan valikoida sen mukaan, mikä on edullista kunnalle, ollaan pahasti hakoteillä. Silloin kunnasta on tullut joku muu projekti, jonka päämäärät syrjäyttävät perustehtävän. Kunta on sopiva paikallisesti hallittu instanssi järjestämään vaikkapa koulunkäyntiä, että lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Kunnan velvollisuus on myös palkata lääkäri, jos joku tuntee itsensä kipeäksi tai nirhaa sormeensa. Mutta tämä ei kaikille riitä, varsinkaan se ei ole riittänyt valtakunnan tason päättäjille, jotka ovat kilpailleet kuntien tehtävien lisäämisessä. Nyt on kaikkiaan 535 tehtävää, jotka ovat lakisääteisiä. Eikä tämä riitä kaikille kuntalaisillekaan, vaan uusia menokohteita keksitään. Joskus ennen pidettiin talkoita hyvien asioitten toteuttamiseksi, nyt tyydytään talkoilla keksimään uusia menokohteita.

Kaiken kaikkeaan yhteiskunnasta on tullut koneisto, jonka toiminnasta kannetaan huolta enemmän kuin ihmisestä. Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä, samaa voi sanoa hyvinvointiyhteiskunnasta. Koko laaja julkinen sektori ja siihen niveltyneet tutkimus- ja koulutusjärjestelmät tekevät yhä kaikkensa elintilansa laventamiseksi. Talouselämän ja yksityisen ihmisen pitäisi sitten uhrautua tämän kaiken rahoittamiseksi. Kaikki yksinkertaisetkin asiat jotka ennen hoituivat luonnostaan, tuotteistetaan. Ja mitähän siitä seuraa, kun yksityinen voittoa tavoitteleva liike-elämä yhä enemmän saa julkisen sektorin tilamaan erilaisia palveluja. Perinteisesti virkamies ei suinkaan pyri tekemään itseään tarpeettomaksi, vielä vähemmän sitä tekee kasvuhakuinen yritys.

Ruoan arvonlisävero on Suomessa poikkeuksellisen korkea, ja niin vain vasemmiston talousgurut haluavat hilata sitä ylöspäin. Näin saataisiin valtion ahnaaseen kitaan yhä enemmän rahaa, jota sitten järjestelmän itsensä tultua tyydytetyksi jaettaisiin jollakin perusteella köyhille tukena. Tällaista tukea jaetaan mm asumistukena, vaikka siitäkin tuesta osa valuu hukkaan nousseina vuokrina. Ruoan alv:n nostoa puolletaan sillä, että rikkaat syövät paremmin kuin köyhät. Näin ei aina ole, vaan vähävaraisetkin haluavat syödä hyvin, tai ainakin pitäisi voida. Lasten kotihoidon tuki on myös edullinen vaihtoehto, mutta siinä vasemmistoa pelottaa se, että se on vaihtoehto ja kilpailija valtion järjestelmälle. Kaikki kotitaloudessa tehtävä työ on valtiososialistien mielestä turhaa, koska se ei tuota suoraa taloudellista hyötyä järjestelmälle ja on muutenkin kontrollin ulkopuolella.

Myös koko länsimainen markkinatalous toimii epäterveesti, ja tuottaa vahinkoa vahingon perään. Jos joku parempi järjestelmä olisi, siihen pitäisi siirtyä välittömästi. Korkeasti koulutetut huippuekonomistit ja talouden asiantuntijat ovat oikeita täystuhoja, jos tuloksia oikein tarkastellaan. Monet peräkkäiset pankkikriisit ja talouden rajut heittelyt maksatetaan tavallisilla ihmisillä, ja maksunvälittäjinä toimivat valtiot keräämällä veroja ja maksuja. Työelämän tuottavuuteen halutaan kierroksia koko ajan lisää, eikä rahan tulo ole riittävää sittenkään. Ei riittävää sijoittajille eikä verotuloja kerääville valtioille. Järjestelmistä on siinä tapauksessa tullut ihmisten orjuuttajia, vaikka niiden pitäisi olla ihmisten palvelijoita.

torstai 6. helmikuuta 2014

Tervettä vetovoimaa?



Kaikki kaupungit siis haluavat siis kasvaa suuremmiksi, haalia lisää asukkaita ja maa-alaa. Pääasiassa kaupunkien suuruutta mitataan asukasluvulla, vaikka maa-ala olisi myös aivan käypäinen vertailuarvo. Maa-ala asukasta kohden voisi olla tulevaisuudessa yksi kilpailuvaltti, jota kaupungit voisivat esitellä vetovoimatekijänä. Ja juuri vetovoimatekijöitähän kunnat puntaroivat siinä kilpailussa, mitkä kunnat voivat esiintyä kasvavina keskuksina.

Kilpailu asukkaista voi myös aina sisältää epäterveitä piirteitä. Erilaisten vapaa-aika rakennelmien pystyttäminen voi muuttua kilpavarusteluksi, jossa investoidaan yli väestöpohjan edellyttämän käyttötarpeen ja kysynnän. Ja jos kunta alkaa tarkkailla itseään vain ulkopuolisen silmin ja elää julkisuuden kautta, ollaan harhatiellä. Jokaisen kunnan on ensisijaisesti palveltava omia kuntalaisia, ja huolehdittava omasta taloudestaan.

Asuminen on yksi ihmisten olennainen perustarve, ja siihen liittyvät lupakäytännöt, kaavoitus, ja tonttipolitiikka kunnassa. Yksi tärkeimpiä rakentaville nuorille ihmisille ovat lähikoulut ja turvallinen koulutie. Väljä asuminen maaseudulla on aina houkutellut lapsiperheitä pois keskuksista, mikä ei taas sovi kovan linjan yhdyskuntateknokraattien pirtaan. Myös säästösyistä on toimivia kyläkouluja lakkautettu, mikä on täysin järjenvastaista.

Nivalan kaupungin johtokin katsoo suuren velkamäärän tulevan hoidetuksi parhaiten asukaslukua kasvattamalla.  Elinkeinojen kehittämisen lisäksi asukkaita tahdotaan houkutella hulppeilla vapaa-ajanviettorakenteilla. On selvää, että väestökato aina syö elinvoimaa, mutta kyllä kaiken lähtökohta on silti alueen työmahdollisuudet ja jo olemassa olevien asukkaiden sitoutuminen omaan kotiseutuun. Tämä on usein unohdettu, että tänne jo juurtuneet eivät hevin muuta pois, vaan etsivät työmahdollisuudet tarpeen vaatiessa kaukaakin. Nykyinen työelämäkin on siihen suuntaan muuttunut, että pysyvää samaa työtä ei monilla olekaan, ja näin ollen jatkuva muuttaminen paikkakunnalta toiselle ei ole viisasta.

Ihanteellisinta olisi saada kuntaan hyväpalkkaisia, jotka saisivat tulonsa kunnallisveron alaisina ansiotuloina. Heidän pitäisi olla hyvin koulutettuja, terveitä ja hyvinvoivia. Sopiva kehon rasvaprosentti saisi olla naisella korkeintaan 20 %, miehellä 10 %. Taipumusta raskasmielisyyteen ei saisi olla, eikä tietenkään päihteiden väärin- tai oikeinkäyttöä. Olisi parasta, jos heidän vanhempansa olisivat toisella puolen maata, jolloin omaishoitoa tai vanhuspalveluita ei tarvittaisi. Ihanteellisinta tietenkin kunnan kannalta olisi, jos heillä ei olisi lapsia. Asukkaan oma ikääntyminen on myös haitallista, mutta sitä ei voitane välttää.

Tällaisia asukkaita jotkut kunnat ovat pyrkineet haalimaan kaavoittamalla poikkeuksellisen arvokkaita rantatontteja. Näin on toimittu mm. Oulun lähiseuduilla ja tästä on kiistelty myös Hailuodossa, josta kunnanjohtaja on eroamassa. Hailuoto olisi varsinkin tieyhteyden toteutuessa hyvin erikoinen ja arvokas asumisympäristö, jos vain kunta haluaa Oulun uusrikkaiden tarpeiden mukaan kaavoittaa. Mutta kun siellä ei tällaista haluta, vaan kuntalaiset pyrkivät pitämään alueen perinteisenä ja maaseutumaisena. Tästä luulen ”luottamuspulan” kumpuavan, mutta en tiedä.

Mutta tämä kaikki on varsin kyseenalaista koko kuntakenttää ajatellen. Jos kuntaan muuttaa rikkaita, ne ovat jostakin pois. Ja yhtään pienituloista, vaivaista tai sairasta ei sisäänmuutto vähennä. Mielestäni olisi parasta, ettei ihmisten asumista ohjailtaisi kovin keinotekoisin ja kyseenalaisin perustein. Kaupunkiseutujen keskuskunta-kehyskunta ristiriidankin voisi poistaa oikeudenmukaisella valtionosuusjärjestelmällä, joka huomioisi asukkaiden terveydentilan, tulotason ja kaiken palvelutarpeen riittävän tarkasti. Tällaisen järjestelmän laatiminen ei pitäisi olla ylivoimaista. Ja samalla sallittaisiin kuntarakenteen monimuotoisuus ja erilaistuminen, eikä että yritettäisi pakottaa kaikkia samaan muottiin.