Vaikka
alueellamme pienemmät suot ovat ojitetut, ja kasvavat jo melkoista metsää,
suurimmat suot ovat vielä jäljellä. Tänä syksynä saimme kokea sen ihmeen, että
soille tuli myös lakkoja, jopa melko runsaasti ja melkein kaikkialle missä
lakka kasvaa. Heinäisille ja rimpisille soille lakkoja ei tule, paitsi
kulkukelpoisiin jänteisiin. Korpilakkojen kasvupaikka taasen on tuore rehevä
luonnontilainen korpimetsä, ja niitä ei enää juurikaan ole. Täällä jäljelle
jääneillä soilla on myös rimpisiä kohtia, mutta varsinkin soiden laidoilla ne
ovat reunaojitusten vuoksi kuivuneet. Nyt ne ovat heinäisiä putamia, kuivina
aikoina yli käveltäviä, eikä niissä kasva lakan varsia.
Perinteisesti
parhaat lakkapaikat Pitkällänevalla ovat Ainaslammen takana, Pitkännevan ojan
varressa, Pirttisaarten ympärillä sekä Rahkasaarten laidoilla. Samoin Telakon
kankaiden puoleinen laita ja Malistenneva, mikä on yksi Pitkännevan lahdeke.
Nämä paikat kasvavat rahkaista pouneikkoa, missä lakka viihtyy. Tällaista on
eri paikoissa yli suon, ja Pitkällänevalla paljon paremmin kuin esimerkiksi
Juurikkanevalla, mikä on melko heinäinen.
Joskus
vuosikymmeniä sitten lakkoja tuli ehkä useampina vuosina, tai sitten ei. Lakan
marjasatoon vaikuttaa ilmat ja säät, kelit ei niinkään. Paitsi jos suolla on vappuna
hiihtokeli ja toukokuun puolessa välissä liukas jää tuntuu vielä rahkan alla,
se voi tietää hyvää lakkavuotta. Nimittäin myöhäinen kukinta säästää lakan
kukat takatalvilta ja yöhalloilta, sekä takaa pölyttäjille hyvät
toimintaedellytykset. Myöhäinen ja viileä kevät pitää myös kasvupaikan
kosteana, millä lienee oma merkityksensä. Joinakin vuosina olen nähnyt lakan
kukkivan ja sitten jostakin syystä marjat ovat kuivuneet ja jääneet
kehittymättä poimintakelpoisiksi. Keväiden sanotaan täällä keskimäärin aikaistuneen,
mikä voi olla syynä hyvien lakkavuosien harvinaistumiseen. Tänä vuonna kevät
oli myöhäinen, ja lakatkin kypsyivä poikkeuksellisen myöhään, vasta heinäkuun
lopulla.
Ennen,
siis vuosikymmeniä sitten, lakka-aika oli heinäaikaan, tarkemmin muistellen
siinä vaiheessa kun heiniä kerättiin seipäiltä. Sitä työtä tehtiin silloin kun
viimeisestä sadekuurosta oli pari päivää, ja heinien seipäälle panosta
viikko-pari. Sitä työtä ei siis ollut aivan joka päivä, ja ainakin iltaisin
saattoi olla aikaa käydä lakkoja poimimassa. Mitään suuria marjasaaliita en
muista kerätyn, mutta muistan se tunnelman kun tuosta ihmeellisestä
herkkumarajasta puhuttiin. Kovan keskikesän heinätyörupeaman jälkeen muistan
sen lähes juhlallisen tunnelman, kun kesän suurin työurakka oli jo suurin
piirtein takana, ja kesä oli parhaimmillaan. Lakka kypsyy marjoista
ensimmäisenä, joten se merkitsee jollakin tavalla sadonkorjuun alkamista
marjojen suhteen. Muistankin siis noita iltayön hetkiä aavalla suolla,
marjamättäiden keskellä, nuoruuden kultaisina muistoina.
Ei,
ei lakkojakaan silloin tullut aina, eikä niitä aina löydetty, vaikka käytiin
suon laidoilla katsomassa. Joskus taas parhaat paikat oli jo poimittu, eikä
kauemmaksi tiettömälle sydänmaalle iltaseltaan ehtinytkään. Kun lakoista
puhuttiin, helposti jonkun kertomukset paisuivat, niinpä saattoi
perusteettomiakin toiveita keltaisina pohottavista lakkasoista syntyä ihmisten
mielissä. Kerran olimme olleet naapurin pojan kanssa Ainaslammella ongella, ja
pienet astiat lakkojakin varten muassa, ja ehkäpä jotakin oli saatukin. Kun
sitten lähdimme putkilinjalla kulkevaa pitkosta pitkin Makolaan päin, tuli
vastaan joukko naisia ämpäri molemmissa kyynärtaipeissa, menossa
Pitkällenevalle lakkaan. Kovaan ääneen päivittelivät meidän pieniä astioita ja
vähäistä saalistamme. Meistä taas heidän toiveet tuntuivat melkoisesti suuren
puoleisilta..
Kerran
taas velipojan kanssa olimme melkein tyhjin astioin palailemassa Suojärven
takaa, varmaan olimme jossakin Kellarilammen ympärillä käyneet lakkoja
katsomassa. Tulimme jotakin talvitien pohjaa kulkien, kun katsoimme yhdelle
rämeen suntille päin, vihtiskö käydä tuolla vilkaisemassa. Kun pääsimme
käkkärämäntyä kasvavalle rämeelle, huomasimme sen olevan täynnä isoa, juuri
kypsynyttä korpilakkaa. Siitäpä sitten päälärit täyttyivätkin melko mukavasti.
Yleisin lakka-astia oli emaloitu peltipääläri, jossa oli supistettu suu ja
vaaleansininen muovinen kansi. Jos sen sai täyteen, oli se tosi hyvä saalis.
Ämpärikaupalla en muista meillä lakkoja koskaan poimitun. Lakkamarja kun on
yksitellen poimittava marja, ja joskus melkein joka marjalle täytyy kumartua,
niitä ei kerry kovinkaan helposti. Joskus toki astia oli liiankin pieni, ja
joutui poimimaan eväsrasiat täyteen, täytinpä joskus termospullonkin lakoilla.
Tänä
kesänä keräsimme talven lakat Pitkältänevalta, Rahkasaarten lähettyviltä.
Ennen tuon alueen poikki on kulkenut polku Aittoperältä Mutkalammelle ja
Iso-juurikkaan saakka. Tarkkaa lähtöpaikkaa alkupäässä en tiedä, ehkä siihen on
ollut useitakin haaroja. Tämä on ollut paljon kuljettu reitti sydänmaalle,
Pitkännevan kohdalla on ollut pitkospuut joista jäänteitä on yhä näkyvissä.
Polun alkuosuus kylältä päin lienee hävinnyt kun metsäautotiet valmistuivat,
mutta osuus Makola-Aittoperä -metsätien varresta Pitkällenevalle ja edelleen
Mutkalammelle on ollut kulkukelpoinen näihin päiviin asti. Nyt sekin osuus
alkaa häviämään, kun metsäpolkujen saamoojat ova aina vain harvemmat, ja yhä
harvempi näistä ennen niin paljon käytetyistä poluista edes tietää ja niitä kaipaa.
Karttaan ne tosin ovat vielä pääosin merkityt, mutta kuinka kauan. Makolan
metsautotieltä lähtevä alkuosuus menee aluksi rämeistä ojitettua metsää pitkin,
noudatellen rajalinjaa. Suon kohdalla polku on hävinnyt metsäkoneen uran alle,
ja muutamat ojat kaipaisivat siltoja. Polun varrella hakattaessa voisi
metsäkone ottaa polun huomioon, niin ettei polku peity hakkuutähteillä, eikä
muuten tule tallatuksi olemattomiin. Hyvän metsänhoidon ohjeet nykyään
suorastaan velvoittavat säästämään polut. Nyt tuo polku on nauhoilla merkitty
Pitkällenevalla asti, joten sitä käytettäessä se vielä säilyisi. Tällaiset
polut sopivat hyvin marjastajille, sienestäjille ja kuntoilijoille, yhtä hyvin
kuin rauhallisen sunnuntaikävelyn kohteiksi.
Polun
osa ennen nevan laitaa menee hakkuuaukean yli, ja keskellä aukkoa se oli jo
melkein hävinnyt. Polun alku näkyi nevan laidassa ja pistotien ylityksen
kohdalla, mutta keskellä aukkoa kulkijat olivat säännönmukaiseti eksyneet
polulta. Tällaisessa tapauksessa polun merkitseminen tuo kulkijat jälleen
samalle uralle. Polku on joskus 1970-luvulla ollut myös osa Ison Sydänmaan
vellusreittiä, sen Makolasta lähtevää osaa. Polun tummanpunisella maalilla
merkityt pilkat näkyvät vielä joissakin puissa, mutta metsää hakatatessa ne
tahtovat hävitä. VaellusreitinPolku lähti Makolan vanhan rikastehiekka-alueen
poikki ja yhtyi tähän mainittuun Aittoperän kesäpolkuun niillä main, missä
metsäautotie nykyisin leikkaa polun yli. Olen tuon vaellusreittipolun kulkenut
joskus 45 vuotta sitten. Tuon polun ja Aittoperän kesäpolun yhtenä
muistomerkkinä on kulkijoiden keräämä kiviröykkiö kankaan korkeimmalla
kohdalla, keskellä Kallionevaa. Ennen oli sydänmaan polkujen varsilla näitä
kivikasoja, joihin kulkijat nostivat polulta yhden kiven ohi kulkiessaan.
Osittain nuo polut ovat vielä pelastettavissa kun niitä merkitään uudelleen ja
kunnostetaan ojien ylityspaikat.