Yövaellus joskus ennen

Lahnaoja virtasi järvestä tulvaisena, ojan kahden puolen maalle levinneenä, soljuen puisen kävelysillan yli vuolaana. Oli satanut runsaasti parin viikon aikana, metsäojat ja nevat valuttivat vesiä puroihin ja lampiin, matkalle kohti alempia maita ja merta. Lahnajärvestä lähtevä oja, nyt kuin pieni joki, virtasi tästä mutkitellen kohti Pesänevaa, ottaen sieltä nevan vedet apukuljettajaksi se kiemurteli kohti Vääräjoen latvoja, jossakin malliksi pienen kosken vinkeitä esittäen, päätyen ihmisten ilmoille vasta Kiiskilän kylän laiteilla. Ojaa seuraillen tuli ennen Lahnajärvelle polkukin Sievistä päin, jonka varrella oli Kiekin kämppä. Mutta ne ovat jo historiaa, nyt oli vain keksittävä miten päästä tulvivan ojan yli...

 Se oli heinäkuun loppua, tai kuten nyt, elokuun alkua. Kesä oli kypsynyt parhaimmilleen, vaikka rantaihmisten toiveet hellepäivistä olivat jo vähissä. Lähdettiin yövaellukselle ympäri sydänmaan, merkittyä "maalipolkua" noudatellen. Vinnurva oli lähtöpaikka, ja sinne toivoimme aamuksi palaavamme. Aluksi porskutettiin Rimpinevan ja Vinnurvanlammen välistä kohti nevan takana olevia kovempia kivisiä maita, Koppelokankaita ja sitten Teljolammen jälkeen suunta vei kohti Lahnajärveä. Melko umpeutunut polku välillä oli, mutta valoisassa iltayössä poluntapainen ja joskus maalipilkkakin näkyivät. Patakorven metsätien jälkeen tultiin pian Lahnajärven lähelle rehevänpään maastoon ja vanhan Lahnajärven talon metsittyneille peltosaroille. Täällä on asuttu sydänmaan rauhassa, mutta silti päivittäin taloon on poikennut joku kulkija levähtämään ja rupattelemaan talonväen kanssa.  Onkohan nykyään ihmisten keskelläkin monella yksinäisempää, satunnaista vierasta odotetaan turhaan? Jossakin tässä oli se lautapirttikin, muistona menneestä, mutta jo ajan painamana. Joskus kauan sitten siinäkin yövyttiin, tai sitten Pirttiniemen hirsikämpässä, joka oli vähänkuin järven takana, soutaen paraiten saautettavana. Mutta nyt polku saavutti rannan ja rantaa pitkin tulimme tähän mistä järvi luovuttaa vetensä kohti alempia vesistöjä.

Lahnajärven takana on Pesäneva, joka lienee saanut nimensä joutsenen pesistä, joista kauan sitten on käyty kokemassa munia, siihen aikaan kun ruoasta oli pula. Lahnajärven takana on ollut aikoinaan kämppäkin, jossa entisajan legendaariset kala- ja erämiehet Torpan Antista lähtien ovat majailleet,  viikonkin samalla reissulla. Siihen aikaan köyhillä ei ollut kelloja mutta aikaa oli.. Nyt menimme Pesänevan ja Lahnajärven välistä, Lahnakangasta, josta joskus on olleet pitkospuutkin polulla Suihkonsalon kankaille. Tämän jälkeen matkan varrelle jäi Pöykiön kämppä, joka elää muistoissa kymmenien vuosien jälkeen. Olimme tuolloin koulupoikina kiertämässä silloin jo merkittyä Iso-Sydänmaan vaellusreittiä, kun tuossa kämpässä poikkesimme. Se oli hirsinen iso kämppä, metsätyömiehille tehty, keskellä maalattiaa tynnyrikiuas ja kaksinkertaiset kiiltäviksi kuluneet laverit, eli ritsit. Nyt tuokin kämppä oli jo hävinnyt, ja varsinaisesta Pesänevan parakkikämpästäkin jäljellä vain perustus ja sahanmuhat, valtio kun möi nämä parakkikämpät purettaviksi, näin tehtiin myös Iso-Juurikan valtionkämpälle. Nämä Pöykiön ja Pesänevan kankaat ovat rehevää hyväpohjaista kuusimetsää, ja ennen tunnettuja mustikkamaita. Paikannimissäkin esiintyy Mustikanhautakangas ja onpa joku kangas vain Mustikka nimeltään. Pesänevan kämppääkin kutsuttiin ennen Mustikan kämpäksi. Mustikkamaita ei nykyisin enää paljon ole, sillä kuusikot on kaadettu ja aukot kasvavat horsmaa ja heinää..

Mutta nyt riitti vielä valoa ja polkua, suuntasimme "Nevasiin" eli Iso-Suojärvelle, poiketen hieman vaellusreitin suunnasta. Karhukuusikon takaa alkoi Maijanneva, ja siellä huomasimme kypsyvän  lakkaa eli hillaa aivan poimittavaksi asti. Päättelimme sen olevan seuraavalla viikolla poimittavaa. No, seuraavalla viikolla sieltä täyden ämpärilliset kypsää marjaa saimmekin, mainittakoon tässä. Nevasen-järven päässä on Kirvessaari ja Korsusaari, mistä lie ovat nimensä saaneet. Saaria ne ovat vain nevassa, eivät siis järvessä. Korsusaaressa on ehkä ollut puoliksi maahan kaivettu asumus, joka oli tyypillinen tapa rakentaa erämaahan talvellakin asuttava pyyntikämppä, sillä vakituiseen asumiseen nämä maat lienevät olleet aina liian karuja ja koleita. Jopa kotieläimillekin on ensimmäiset suojat tehty puoliksi maahan kaivamalla, jolloi se on lämpimämpi ja rakentamiseen tarvitaan vähemmän puutavaraa.  Tuo Nevanen on melkoinen järvi, toinen puoli rajautuu nevaan ja toinen pää on matalan kankaan reunustamaa, siitä nimitys. Mutta silloin Nevasen rantasuolla kasvoi tiheässä honkaräippiä, ja niistä oli mukava tehdä kunnon tervastulet ja kiehauttaa kahvit, sillä takana oli jo pitkä oijellus raskaissa maastoissa, lämpimän kesäillan hautoma hiki puseron kauluksessa. Järven yllä leijui illan viilentyessä vankka sumu..

Maalipolku jatkuisi tästä Pienten Saarinen ja Mustajärvi nimisten lampien kautta Sikosiin ja Laihajärville, kiertäen Vähä-Juurikan kautta Iso-Juurikan itäpäähän. Tämä taka-sydänmaa oli varsinkin ennen metsäteiden tekoa oikea pienoislappi, jyrkkine mäkineen ja monine jopa kirkasvetisine  lampineen. Joskus muistelen kaiholla sitä nuorena kokemaani erämaan tuntua, mikä täällä silloin vallitsi. Mutta tiedä häntä, ehkä saman voisi kokea nykyisinkin. Monet asiat vain ajan mittaan haalistuvat ja alkavat tuntua tavallisilta ja itsestään selviltä, nuoruuden voimakkaat kokemukset tuntuvat epätodellisilta ja iäksi menetetyiltä nykypäivään verrattuna. Nyt otimme kuitenkin kompassiin suunnan kohti Iso-juurikan länsipäätä, sillä yö alkoi tummeta nopeasti, aika kului ja olipa mielessä joku paikka, jossa tunnin-pari voisi levätä yön pimeimmän aikana.

Iso-juurikan päähän tultuamme taivas antoi hiukan aukealta valoa, ja lähdimme rantaa pitkin kohti vanhan valtionkämpän paikkaa. Pitkästi sinne ei enää ollutkaan, mutta yhä tihenevä pimeys vaikeutti kulkua. Tulimme kämppäkentälle, jossa vanhasta kämpästä oli jäljellä vain kivijalka, mutta maakellarista olivat Aittoperän kalamiehet tehneet pienen asumuksen. Sisälle oli tehty laudoista pieni laveri, ja ovenpielinurkassa oli kamiina. Metsästä etsiskelimme puita laittaaksemme tulen, ja löytyikin kasa varta vasten varattuja halontapaisia. Pian kaminassa rapisi tuli ja torvi humisi, pieni pannu sihisi kaminan päällä. Olo tuntui siltä kun metsästä yönkähmästä kämpälle lopen osunut vain tietää, suoravartinen piippu röyhäytti savut, kahvi tuoksui. Aamulla meidän molempien oli oltava töissä, ja matkaa oli takaisin Vinnurvaan vielä pitkästi, mutta se ei paljon painanut. Nuori ihminen kestää ruumiillista rasitusta, varsinkin vähänkään harjaantuneena, ihmeen hyvin. Mitään erikoista väsymystä ei tunne, jos vauhti on kohtuullinen. Välillä pitää vain kunnolla pitää taukoa, nauttia eväitä ja keittää vahvaa kahvia, jonka jälkeen tuntee taas itsensä uudeksi mieheksi.. Tämä syyskesän vaellusmuistelma on yksi monien joukossa, vuosikymmenien varrelta, mutta ihmeen hyvin mieleen painuneena muistin sopukoissa. Se kertoo siitä, että luonnossa kokemiset ovat vahvoja ja syvälle mieleen vaikuttaneita.