Translate

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Mistä aita on matalin



Maan hallitus on tarttunut toimeen asiassa, mikä sille kuuluu, eli taloudenhoito. Valtion menoja pyritään ensivuonna leikkaamaan niin, että velkaantumisvauhti alkaisi talttua. Velaksi voidaan elää väliaikaisesti, muttei loputtomiin. Syynä valtion ja kunties rahapulaan on muutaman viimevuoden jatkunut tuotannon aleneminen, mikä on leikannut kansantalouden tuottoa ja samalla verotuloja. Suomalainen työ ei enää ole entisessä määrin kilpailukykyistä ja tuottavaa. Monet perinteiset vientisektorit ovat taantuneet, eivät kuitenkaan kaikki.

Julkinen sektori sen sijaan on porskuttanut nämä vuodet ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Menot ovat nousseet ja yhä uusia toimintoja on aloitettu, virkamiehethän ovat kekseliäitä. Ja ettei heitä voisi syyttää paikallaan polkemisesta ja pysähtyneisyydestä, on pantu alulle jatkuvasti uudistuksia. Monet niistä ovat jopa parantaneet asiaintilaa, mutta samalla kustannukset ovat nousseet. Uudistuksia monesti perustellaan käsitteillä hyvinvointi ja tasa-arvo, tehostaminen ja järkeistäminen, mutta harvoin uudistukset ovat oikeasti hyviä kansalaisen näkökulmasta. Veronmaksajan näkökulmasta tuskin koskaan.

Nyt valitut leikkaukset ja veronkorotukset ovat helppo tie, jolla vältetään puuttumasta minkään voimakkaan eturyhmittymän intressipiiriin. Ay-liikkeen veronkanto-oikeus eli ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus sotii järkiperiaatteita vastaan, mutta siihen ei puututtu. Veronkanto-oikeus on lisäksi Evankelisluterilaisella ja Ortodoksisella kirkolla, sekä Yleisradiolla ja Metsänhoitoyhdistyksillä. Näistä viimeksi mainittu onkin jo poistumassa, mutta nuo ensiksi mainitut porskuttavat entiseen malliin. Ne kaikki ovat silti voimaryhmittymiä, joita vastaan ei hallitus halua kamppailla. Myöskään oppositiopuolueet eivät pidä näistä ääntä, sillä vaalit ovat tulossa.

Suurta tehostamis- ja leikkaustarvetta olisi myöskin monissa valtion laitoksissa lähtien ministeriöistä, samoin korkeakoulumaailmassa ja lukuisissa tutkimuslaitoksissa. Työelämän pelisäännöissä olisi myös paljon petrattavaa, mutta nehän ovat täysin ay-liikkeen peukalon alla. Siitä huolimatta, että ne perustuvat eduskunnan säätämiin lakeihin ja asetuksiin. Opiskelu ja koulusektori on myös paisunut liikaa, mitä taustaa vasten oppivelvollisuusiän nostaminen on järjetöntä. Ammattikoulutusta voisi lyhentää ja lisätä oppisopimuskoulutusta. Samoin lukiokoulutuksen pitäisi valmistaa tietä ammattiin, sillä korkeasti koulutettujen määrä on jo suhteeton työelämän tarpeeseen nähden. Esimerkiksi Sveitsissä vain viidennes nuorista käy meidän lukiota vastaavan teoriapainotteisen jatkokoulun, ja Saksassa ammattikoulutusta on vähemmän verrattuna oppisopimuskoulutukseen.

On siis helppo kohdistaa säästöt vanhuksiin ja lapsiin, sillä he eivät omaa mitään vahvoja painostusjärjestöjä. Lapsilisien leikkaus on suoraa jatkoa kotihoidontuen leikkaukselle, ja nämä tuet halutaan kohdistaa ennemmin monimutkaisen sosiaalijärjestelmän kautta "enimmin tukea tarvitseville." Mutta meinaa käydä vain niin, että tavalliset perheet jota hoitavat asiansa, jäävät aina vain vähemmälle. Heiltä otetaan rahat pois, ottamatta lukuun päivähoitoa, mikä taas on ideologisista syistä kohta ainoa mahdollinen vaihtoehto. Tässäkin ovat taustalla järjestöt ja vallitsevat hieman rajoittuneet käsitykset siitä mik,ä on lapsille parasta, tai mikä on valinnan mahdollisuus perhetilanteen mukaan.

Tuo aina vain paisuva sosiaalibyrokratia on yksi tuhlaava sektori yhteiskunnassa. Kunnan puolesta pitää olla sosiaalitädit jotka käyvät herättelemässä lapsoset kouluun. Vanhempien vastuun perään ei kukaan kysele, vaan aina vain halutaan paisuttaa yhteiskunnan roolia. Edes mikään demokraattinen päätöselin ei pääse arvioimaan sektorin käytäntöjä, sillä kaikki verhotaan asiakkaiden yksityisyyden suojalla. Suuria satsauksia puolustetaan aina sillä, miten rahat tulevat takaisin moninkertaisina. Jos oikeasti tulisivat, valtion ja kunnan kassat pullistelisivat rahasta.

Kaikenlainen hyvinvointipuhe on myös muotia. Lähes kaikkea tyrkytetään sillä, että se parantaa ihmisten hyvinvointia. Useinkin takana on kuitenkin näiden palvelujen tuottajien oma etu, ja yhteiskunta halutaan maksajiksi palveluille, mitä ihmiset voisivat itse kustantaa. Myös työelämässä kohkataan työhyvinvoinnista, samalla kun lomaa on liikaakin. Onhan työssä kiire, että voidaan maksaa loma-ajan palkkaa, ei sekään tyhjästä tule. Työssä viihtymisestä vastuutetaan työnantajia ja yhteiskuntaa, vaikka avaimet on porukalla itsellään yhteisesti. 

Myös työterveyshuolto ikään kuin sysää vastuun muille, vaikka suurin vastuu pitäisi olla työntekijällä itsellään. Miten vietetään vapaa-aikaa ja mitkä ovat elintavat? Tapaturmistakin suurin osa tehdään vapaa ajalla ollessa ja pikku humalassa. Sitten kun pitäisi tehdä työtä, ollaan niin uupuneita, niin uupuneita. Yhteiskunnan kustantamat kuntoutuksetkin ovat lähinnä kuntoutuslaitosten tukemista, harvoin ne työkykyä palauttavat, sillä oma tahto pitää olla jotakin asialle tehdä. Työhalut pitäisi ainakin olla omasta takaa. Ja jos ei kykene täysipäiväiseen työhön, pitäisi voida tehdä osa-aikaisesti, jotta työurat jatkuisivat.

Sillä lisää työtä, kovaa työtä tällaisen elintason säilyttäminen nykymaailamssa vaatii. Ja koska Suomessa ei tehdä kuin pientä osaa meidän käyttämistä kulutustavaroista, täytyy meiltä löytyä jotakin kilpailukykyistä vientiä ulkomaille. Kaksi kertaa neljän tuuman lankku tekee kauppansa entiseen tapaan, se on kestosuosikki maailmalla, mutta muutakin tarvitaan. Ja tuontia korvaava kotimainen tuotanto, esimerkiksi energiantuotanto pitäisi olla kehittelyn kärjessä. Silti sille kasataan vaan uutta verotaakkaa, ja tilalle tuodaan kivihiiltä. Tämä johtuu siitä, että hallituksessa on liian vähän oikean työelämän kokemusta omaavia, ja liikaa haihattelijoita. Monet keskeiset ministeritkään eivät ole tehneet eläissään pätkääkään oikeaa työtä.