Lakka-aikaan

Vaikka alueellamme pienemmät suot ovat ojitetut, ja kasvavat jo melkoista metsää, suurimmat suot ovat vielä jäljellä. Tänä syksynä saimme kokea sen ihmeen, että soille tuli myös lakkoja, jopa melko runsaasti ja melkein kaikkialle missä lakka kasvaa. Heinäisille ja rimpisille soille lakkoja ei tule, paitsi kulkukelpoisiin jänteisiin. Korpilakkojen kasvupaikka taasen on tuore rehevä luonnontilainen korpimetsä, ja niitä ei enää juurikaan ole. Täällä jäljelle jääneillä soilla on myös rimpisiä kohtia, mutta varsinkin soiden laidoilla ne ovat reunaojitusten vuoksi kuivuneet. Nyt ne ovat heinäisiä putamia, kuivina aikoina yli käveltäviä, eikä niissä kasva lakan varsia.

Perinteisesti parhaat lakkapaikat Pitkällänevalla ovat Ainaslammen takana, Pitkännevan ojan varressa, Pirttisaarten ympärillä sekä Rahkasaarten laidoilla. Samoin Telakon kankaiden puoleinen laita ja Malistenneva, mikä on yksi Pitkännevan lahdeke. Nämä paikat kasvavat rahkaista pouneikkoa, missä lakka viihtyy. Tällaista on eri paikoissa yli suon, ja Pitkällänevalla paljon paremmin kuin esimerkiksi Juurikkanevalla, mikä on melko heinäinen.

Joskus vuosikymmeniä sitten lakkoja tuli ehkä useampina vuosina, tai sitten ei. Lakan marjasatoon vaikuttaa ilmat ja säät, kelit ei niinkään. Paitsi jos suolla on vappuna hiihtokeli ja toukokuun puolessa välissä liukas jää tuntuu vielä rahkan alla, se voi tietää hyvää lakkavuotta. Nimittäin myöhäinen kukinta säästää lakan kukat takatalvilta ja yöhalloilta, sekä takaa pölyttäjille hyvät toimintaedellytykset. Myöhäinen ja viileä kevät pitää myös kasvupaikan kosteana, millä lienee oma merkityksensä. Joinakin vuosina olen nähnyt lakan kukkivan ja sitten jostakin syystä marjat ovat kuivuneet ja jääneet kehittymättä poimintakelpoisiksi. Keväiden sanotaan täällä keskimäärin aikaistuneen, mikä voi olla syynä hyvien lakkavuosien harvinaistumiseen. Tänä vuonna kevät oli myöhäinen, ja lakatkin kypsyivä poikkeuksellisen myöhään, vasta heinäkuun lopulla.

Ennen, siis vuosikymmeniä sitten, lakka-aika oli heinäaikaan, tarkemmin muistellen siinä vaiheessa kun heiniä kerättiin seipäiltä. Sitä työtä tehtiin silloin kun viimeisestä sadekuurosta oli pari päivää, ja heinien seipäälle panosta viikko-pari. Sitä työtä ei siis ollut aivan joka päivä, ja ainakin iltaisin saattoi olla aikaa käydä lakkoja poimimassa. Mitään suuria marjasaaliita en muista kerätyn, mutta muistan se tunnelman kun tuosta ihmeellisestä herkkumarajasta puhuttiin. Kovan keskikesän heinätyörupeaman jälkeen muistan sen lähes juhlallisen tunnelman, kun kesän suurin työurakka oli jo suurin piirtein takana, ja kesä oli parhaimmillaan. Lakka kypsyy marjoista ensimmäisenä, joten se merkitsee jollakin tavalla sadonkorjuun alkamista marjojen suhteen. Muistankin siis noita iltayön hetkiä aavalla suolla, marjamättäiden keskellä, nuoruuden kultaisina muistoina.

Ei, ei lakkojakaan silloin tullut aina, eikä niitä aina löydetty, vaikka käytiin suon laidoilla katsomassa. Joskus taas parhaat paikat oli jo poimittu, eikä kauemmaksi tiettömälle sydänmaalle iltaseltaan ehtinytkään.  Kun lakoista puhuttiin, helposti jonkun kertomukset paisuivat, niinpä saattoi perusteettomiakin toiveita keltaisina pohottavista lakkasoista syntyä ihmisten mielissä. Kerran olimme olleet naapurin pojan kanssa Ainaslammella ongella, ja pienet astiat lakkojakin varten muassa, ja ehkäpä jotakin oli saatukin. Kun sitten lähdimme putkilinjalla kulkevaa pitkosta pitkin Makolaan päin, tuli vastaan joukko naisia ämpäri molemmissa kyynärtaipeissa, menossa Pitkällenevalle lakkaan. Kovaan ääneen päivittelivät meidän pieniä astioita ja vähäistä saalistamme. Meistä taas heidän toiveet tuntuivat melkoisesti suuren puoleisilta..

Kerran taas velipojan kanssa olimme melkein tyhjin astioin palailemassa Suojärven takaa, varmaan olimme jossakin Kellarilammen ympärillä käyneet lakkoja katsomassa. Tulimme jotakin talvitien pohjaa kulkien, kun katsoimme yhdelle rämeen suntille päin, vihtiskö käydä tuolla vilkaisemassa. Kun pääsimme käkkärämäntyä kasvavalle rämeelle, huomasimme sen olevan täynnä isoa, juuri kypsynyttä korpilakkaa. Siitäpä sitten päälärit täyttyivätkin melko mukavasti. Yleisin lakka-astia oli emaloitu peltipääläri, jossa oli supistettu suu ja vaaleansininen muovinen kansi. Jos sen sai täyteen, oli se tosi hyvä saalis. Ämpärikaupalla en muista meillä lakkoja koskaan poimitun. Lakkamarja kun on yksitellen poimittava marja, ja joskus melkein joka marjalle täytyy kumartua, niitä ei kerry kovinkaan helposti. Joskus toki astia oli liiankin pieni, ja joutui poimimaan eväsrasiat täyteen, täytinpä joskus termospullonkin lakoilla.

Tänä kesänä keräsimme talven lakat Pitkältänevalta, Rahkasaarten lähettyviltä.  Ennen tuon alueen poikki on kulkenut polku Aittoperältä Mutkalammelle ja Iso-juurikkaan saakka. Tarkkaa lähtöpaikkaa alkupäässä en tiedä, ehkä siihen on ollut useitakin haaroja. Tämä on ollut paljon kuljettu reitti sydänmaalle, Pitkännevan kohdalla on ollut pitkospuut joista jäänteitä on yhä näkyvissä. Polun alkuosuus kylältä päin lienee hävinnyt kun metsäautotiet valmistuivat, mutta osuus Makola-Aittoperä -metsätien varresta Pitkällenevalle ja edelleen Mutkalammelle on ollut kulkukelpoinen näihin päiviin asti. Nyt sekin osuus alkaa häviämään, kun metsäpolkujen saamoojat ova aina vain harvemmat, ja yhä harvempi näistä ennen niin paljon käytetyistä poluista edes tietää ja niitä kaipaa. Karttaan ne tosin ovat vielä pääosin merkityt, mutta kuinka kauan. Makolan metsautotieltä lähtevä alkuosuus menee aluksi rämeistä ojitettua metsää pitkin, noudatellen rajalinjaa. Suon kohdalla polku on hävinnyt metsäkoneen uran alle, ja muutamat ojat kaipaisivat siltoja. Polun varrella hakattaessa voisi metsäkone ottaa polun huomioon, niin ettei polku peity hakkuutähteillä, eikä muuten tule tallatuksi olemattomiin. Hyvän metsänhoidon ohjeet nykyään suorastaan velvoittavat säästämään polut. Nyt tuo polku on nauhoilla merkitty Pitkällenevalla asti, joten sitä käytettäessä se vielä säilyisi. Tällaiset polut sopivat hyvin marjastajille, sienestäjille ja kuntoilijoille, yhtä hyvin kuin rauhallisen sunnuntaikävelyn kohteiksi.

Polun osa ennen nevan laitaa menee hakkuuaukean yli, ja keskellä aukkoa se oli jo melkein hävinnyt. Polun alku näkyi nevan laidassa ja pistotien ylityksen kohdalla, mutta keskellä aukkoa kulkijat olivat säännönmukaiseti eksyneet polulta. Tällaisessa tapauksessa polun merkitseminen tuo kulkijat jälleen samalle uralle. Polku on joskus 1970-luvulla ollut myös osa Ison Sydänmaan vellusreittiä, sen Makolasta lähtevää osaa. Polun tummanpunisella maalilla merkityt pilkat näkyvät vielä joissakin puissa, mutta metsää hakatatessa ne tahtovat hävitä. VaellusreitinPolku lähti Makolan vanhan rikastehiekka-alueen poikki ja yhtyi tähän mainittuun Aittoperän kesäpolkuun niillä main, missä metsäautotie nykyisin leikkaa polun yli. Olen tuon vaellusreittipolun kulkenut joskus 45 vuotta sitten. Tuon polun ja Aittoperän kesäpolun yhtenä muistomerkkinä on kulkijoiden keräämä kiviröykkiö kankaan korkeimmalla kohdalla, keskellä Kallionevaa. Ennen oli sydänmaan polkujen varsilla näitä kivikasoja, joihin kulkijat nostivat polulta yhden kiven ohi kulkiessaan. Osittain nuo polut ovat vielä pelastettavissa kun niitä merkitään uudelleen ja kunnostetaan ojien ylityspaikat.