Suojärven kalamiehiä

Suojärven kalamiehistä tulee lisäksi mieleen Pirttimaan Taavi, jonka tekemä pieni hirsikämppä nököttää vieläkin Itälahden niemen kärjessä. Taavin poismenosta saatiin lukea hiljattain paikallislehdestä. Järvellä en häntä muista tavanneeni, mutta hirvijahdista hänet kyllä muistan. Kerran kaadoimme hirven Suojärven lähellä Kotasaaren päähän lähelle Ylioppilaslinjaa, siihen aikaan kun metsäautoteitä ei vielä ollut. Niinpä hirvi nyljettiin paikalla ja jaettiin kannettavaksi. Minun reppuuni ahdettiin hirven kaula, Taavi kantoi isoa sarvipäätä selässään. Taavin kämpän lähellä lahden pohjukassa on rannassa telkänpönttö, johon kerran on nähty karhun kurottelevan seisaaltaan, käpälillään rungon takaa pidellen.

Rannin Jaani eli Kristian Tölli oli vakiokävijä Suojärvellä. Jaani oli Ylimäen poikia, Jaakon veli, ja asui minun muistin aikana Perkkiöllä. Hän oli viitoittanut oikopolun Pitkännevan takaa uuden talvitien varresta järven alapäähän, ja kerran satuin Jaanin kanssa tälle polulle yhtä aikaa. Vaikka hän oli ikämies, ikäeromme oli kymmeniä vuosia, hänen kanssaan riitti puhumista ja  mukavaan leppoisaan tyyliinsä hän kertoikin tarinoitaan. Hän näytti polun varressa kuusenkin, jonka alta sanoi teeren lähtevän joka kerta kun siitä kulkee. Polku oli varmaan tullut sen jälkeen, kun hän vedätti kivilahdelle kämpän, joka siihen asti oli palvellut Siirtolan saunana. Jaanin kämpän kohdalla järvi on matalaa ja heinikkoista, mutta soutukelpoisia lampareita ja väyliä pitkin löytyy järvelle pääsy. Sorsajahtipaikaksi kämpän asema on erinomainen. Muistelen Kiviniemen Veikon kaupitelleen osuuttaan tuohon kämppään Isälle, kun tiesi ja tunsi hiekan tiimalasissa valuvan jo vähiin. Siirtolan Veikko oli tädin mies ja monet vierailut Siirtolaan ovat jääneet mieleen. Veikkokin teki työuransa porahommissa ja sairasti ns. kivikeuhkoja. Kerran hän oli täpärästi pelastunut sortuman alta, ollessaan Kemissä louhimassa merenalaisia öljysäiliöitä.

Niin, tuo edellä mainittu Jaani souteli järvellä öykillä, joka oli maalattu harmaaksi. Eräs hieman harmillinenkin sattumus muistuu mieleen noilta ajoilta. Olimme Laitalan Jorman kanssa olleet varmaankin Pykyn kämpällä yötä, ja sieltä lähteneet kiertelemään Ristikoivunnevan laiteita teeriparvia etsien. Oli jo myöhäinen syksy, ja olimme varustautuneet kiväärein kuten latvalintujen pyyntiin kuuluu. Kiersimme jostakin Kellarilammen takaa ja kun tulimme Suojärven rantaan, huomasimme järvellä parven muuttosorsia kellumassa itälahden suunnalla, pian kolmensadan metrin päässä. Huomasimme toki Jaanin öykin keskellä järveä, mihin hän oli ankkuroitunut vakio onkipaikalleen, mutta sorsaparvi kiinnitti kaiken huomiomme. Nopeasti otimme jonkinlaisen ampumatuen ja avasimme railakkaan kivääritulen sorsaparvea kohden, vaikka tietenkin ymmärsimme osuman olevan sattumanvaraista siltä matkalta. Pian lippaat tyhjenivät, ja siinä vaiheessa huomasimme onkimiehenkin tunteneen olonsa järvellä uhatuksi. Mieleen jäivät Jaanin pitkät aironvedot, kun hän vetäytyi keskijärveltä turvallisempaan sektoriin..

Suojärven rannoilta on aikoinaan niitetty heinää karjanrehuksi. Viimeisenä rantoja on niitellyt Mutka nimisessä mökissä asunut Hermanni parille lehmälleen, syntyjään mies on ollut Kuusamosta. Alunperin Suojärvi on pyykitetty Hosion talon luonnonniityksi, mutta myöhemmin suomaiden raivaus jokivarsilla ja varsinkin niiden saveaminen antoi monin verroin paremmin heinää kuin järvenrantojen niittäminen. Onko Suojärven vedenpintaa säännelty niittoaikaan patoa muuttamalla, siitä ei ole tietoa. Joskus luonnonniittyjen vesitaloutta on tavattu säännellä, ja Suojärven tapauksessa se olisi ollut helppoa. Suojärven alkuperäistä laskuojaa on kaivettu auki sotavuosien aikaan, kun vettä piti johtaa Ainaslampeen Makolan kaivoksen vedensaannin varmistamiseksi. Siitä asti järven vedenpinta on riippunut padon korkeudesta, ja monta erilaista patoa siinä on ollutkin ennen nykyistä lankkupatoa.

Metsien kasvattamiseksi järvien vedenpintaa on usein pyritty madaltamaan. Suojärven tapauksessa järven vedenkorkeus vaikutti ainakin jossakin määrin kunnan metsään, joka sijaitsi laskuojan varressa. Aikoinaan Töllin Kalervo oli tehnyt kaksinkertaisen riukupadon ja täyttänyt välin sudensammalilla, jotta pato olisi vedenpitävä. Sattumoisin hän oli ollut silloin Kalliopirtillä, kun ojansuulta oli kuulunut kova pamaus ja vesipatsas oli kohonnut korkealle ilmaan. Hän oli lähtenyt heti soutamaan paikalle ja oli todennut sen mitä oli aavistanut; pato oli räjäytetty ilmaan. Ketään ei ollut enää näkynyt paikalla, joten hän olikin lähtenyt kiertotietä Latvanevalle seuraamaan, keitä kylälle johtavalla polulla olisi menossa. Nopeasti kulkien hän olikin ehtinyt edelle, ja nähnyt kunnan metsien työnjohtajan Mastolan Urhon ja Hosion Oskarin tulevan polkua pitkin Suojärveltä päin. Tunnetusti Mastolan Urholle olivat kunnan metsät sydämenasia, niistä hän huolehti kuin omistaan. No, pato kuitenkin kyhättiin pian uudelleen kokoon, ettei järven vesi juokse kovin matalaksi. Nykyisessäkin vedenkorkeudessa ankaran talven sattuessa on kalakuolema mahdollinen. Varsinkin kuiva syksy ja varhainen jääpeitteen tulo ovat kohtalokas yhdistelmä.

Joskus varhaisina kesinä oli Kalervo enoni ollut Kalliopirtillä, kun Iso-Juurikan suunnasta oli nousut metsäpalon savut. Hän oli kiivennyt kämpän vieressä kasvavaan isoon koivuun tähystämään, missä päin palo roihuaa. Ainasojan Heikki, renkinä tunnettu koskenperänen, oli varoitellut menemästä lähemmäs kurkkimaan, ettei joudu sammutustöihin. Kerran taas Uuno Tölli oli kävellyt unissaan kämpästä ulos, ja herännyt seisomasta rantakalliolla. Joskus ennen sotia oli tavannut kämpällä serkkunsa Syrjän Leunun ja Viljon, Leonardin kohtalo oli kaatua sodassa ja Viljo asui myöhemmin Helsingissä, missä kuoli hukkumalla veneestä pudottuaan. Tämä tapahtui vanhan kämpän aikana, siis 1990 luvulla palanutta edeltävän kämpän aikana.  Omien muistikuvien mukaan Kalliopirtillä tapasi usein Koivuperän miehiä varsinkin sorsajahdin ja kanalinnustuksen aikaan. Virkkulan miehet olivat vakiokävijöitä. Paljon oli myös tuntemattomia kävijöitä, kesälomalaisia, ulompaa tulleita ja muita satunnaisia poikkeajia. Kalervo enoni, joka hänkin hiljattain muutti autuaammille kalavesille, kunnostikin kämppää sen jälkeen, kun sisutusta oli hävitetty. Sisäkaton verhouksena olleisiin puukuitulevyihin olivat vandaalit iskeneet suuria reikiä, ne Kalervo paikkasi tapetilla ja liisterillä. Kynnyksen hän oli raudoittanut, että puiden hakkuu siinä loppuisi ja korjannut ovea. Myöhemmin kämppä kuitenkin taas ajautui huonoon kuntoon, eikä kukaan siitä enää pitänyt huolta. Painavan lankkurakenteisen oven sepän takomat saranatkin varastettiin, ja lopuksi kämppä paloi eräänä kevättalvena.

Suojärvellä Kellarilammen ojansuun lähellä on Heiskan Ilpon öykkiranta. Joskus olen hänet siinä tavannut öykkiään tervaamassa. Nyttemmin soutuväline on vaihtunut muoviveneeksi, joka kieltämättä on helppohoitoinen. Yhtä vakaa se ei kuitenkaan ole kuin oikea öykki, eikä tyyliltään sovi sydänmaajärville.  Paikalla olen nähnyt pientä pressukotusta ja nuotiopaikkaa laitetun kiven kupeeseen, vaikka yöpymistä varten. Ilpot olen nähnyt järvellä pilkkimässä aivan viimeisillä haurailla jäillä keväisin. Hänen erikoislajinsa onkin haukien pilkkiminen.
Uuden kämpän yksi osakas oli Lasse Kiviniemi, Koivuperäsiä alkujaan hänkin, joka piti myös venettään takarannalla vakiopaikalla. Kalliopirtin västäräkki oli kerran tullut Lasselle niin tutuksi, että oli käynyt Kotasaarissa asti kaverina sienessä. Nuo Kotasaaret eivät ole järvessä, vaan suosaarekkeita järven pohjoispuolella. Ja sinä kesänä kun Lasse kuoli, sanotaan ison mustan kyykäärmeen ryömineen joka päivä veneen viereen kivelle päivää paistattelemaan ja samalla venettä vartioimaan..