Entisajan erämiehiä

Metsän ja veden vilja olivat ennen tärkeä lisä monen perheen pöydässä. Samalla kaikenlainen pyyntitouhu oli elämän suola ja pitkien iltojen tarinointien loppumaton aihe tuohon aikaan. Luonnonvaraisista eläimistä ei tutkittua tietoa vielä silloin ollut kovin paljon, ja monet saaliseläimet olivat lähes sukupuuton partaalla. Siksi kokemusperäinen tieto eli tarinoissa, ja melkoisesti ne värittyivätkin ja saivat kaikenlaisia uskomuksia syntymään. Sen ajan ihmiset viettivät paljon aikaa työssä ulkona ja luonnossa, mikä oli nykyistä paljon vähemmän ihmisen muokkaamaa, ja näin tekivät paljon omakohtaisia havaintoja eläimistä, linnuista ja sääilmiöistä. Suurpedot olivat jo melko harvinaisia, siksi värittyneet kertomukset susista ja karhuista olivat selkäpiitä karmivia pitkinä talvi-iltoina. Varsin kevein askelin palattiin iltakäynniltä ulkohuoneelta navetan nurkan takaa..

Kun Reisjärven seppä-Eemeli oli kerran kyläillessään kertonut metsästystarinoitaan, oli vaimo (Anna Tölli os. Raudaskoski) moitiskellut, että sinä aina noita samoja juttuja kertailet. Tähän Eemeli oli tokaissut, että voisi kaks viikkoa kertoa mehtäjuttuja ilman että tarvitsis samaa kertoa kahteen kertaan. Hän isänsäkin Tiherön seppä Antti Tölli oli henkeen ja vereen asti metsämies, ja sepän nuoruudessa lienee metsän ja veden vilja ruokapöydässä ollut elämän ja kuoleman kysymys. Vanhemmalla iällä ja varsinkin vaimon kuoleman jälkeen oli Antti-seppä viettänyt paljon aikaa sydänmaan kämpillä, varsinkin Suojärvellä. Hänen kerrotaan tehneen kämpän taakse pienen perunamaankin kalaruoan jatkeeksi, ja kerran kun pojat olivat tulleet evästä tuodessaan polulla vastaan, oli  hän saman tien kääntynyt takaisin Suojärvelle. Sitten kun varsinaiset pyyntitouhut olivat jo jääneet tyystin nuoremmille, poikkesi moni mielellään mökkiin kuulemaan metsästys- ja kalastustarinoita vuosikymmenien takaa.

Tiherössä oli myös laajat sydänmaat aivan vieressä, joten ruoan jatkoksi saattoi saada joskus isonkin saaliin, nimittäin hirven. Niiden pyynti oli virallisesti kiellettyä, mutta hätä ei lukenut lakia. Kerran kuitenkin oli virkavalta saanut vihiä laittomasta hirven pyynnistä, ja kaksi poliisia olivat lähteneet asiaa selvittämään Hosionperälle. Aittoperällä olivat asiasta kuulustelleet Israel Ainasojaa, Pakolan Iskoa, joka oli suutari ja kova pyyntimies hänkin. Sattumoisin Isko oli ollut osakas kaadettuun hirveen, ja huomatessaan käryn olevan lähellä, oli hän hiihtänyt kiertotietä poliisien ohi Tiheröön ja kääntänyt hirvenlihasaavit suulleen kaivon ympärille. Eivätkä paikalle saapuneet poliisit olleet löytäneetkään hirvenlihoja, kun suulleen käännetyt saavit olivat näyttäneet tyhjiltä pyykkisaaveilta.

Mainittu Pakolan Isko suutaroidessaan kertonut sattumuksiaan metsästystouhuissa.  Oli kertonut ampuneensa kerran hirveä suoraan otsaan, joskus taas Hosion Eeron kanssa hirveä ammuttaessa oli Eeron pyssyyn juuttunut hylsy panospesään ja puukon teräkin siinä hädässä katkennut, mutta Isko oli saanut kuitenkin hirven kaadettua. Kerran Hosion Eero oli Ristikoivunnevalla ampunut Rustingin Kallen kanssa yhteislaukauksella hirveä, jolloin siltä oli pudonnut suolet saman tien pois. Isot painavat kuulat suustaladattavissa rihlakoissa saattoivat saada sellaistakin aikaan. Vuorelan Valtteri oli kerran ampunut hirven Rokkolan sydänmaalle Mutkalammen taakse, ja apuna lihoja kantamassa olivat olleet Törmän Jussi, Makolan kaivoksen löytäjän Kusti Ainasojan isä ja Someron Anska, äidin isä. Hirviä ampui salaa myös Santa-Mooses, joka elinkeinot olivat muutenkin hieman lain väärällä puolella. Hänen kerrotaan joskus ampuneen kesäkuumalla sydänmaalle hirviä, jolloin lihat olivat tietenkin sinne pilaantuneet.

Edellä mainitun Kusti Ainasojan pojan Vilho Ainasojan eli Törmän Vilhon muistan Suojärvellä tavanneeni. Työuransa hän oli tehnyt "porahommissa" eli koekairauksilla, louhoksilla ja tunnelityömailla kuten moni muukin Koskenperänen. Varmaankin karuissa työmaaolosuhteissa ja levottomissa majapaikoissa hän päätti, että eläkkeelle päästyään hän viettää aikaansa Suojärven Kalliopirtillä, yksin sydänmaan rauhassa. Niinpä hän sen ajan koittaessa kunnosti kämpän, vuoraten hirsiseinät ja halkaistuista puista tehdyn mustuneen katon puukuitulevyillä ja kohensi pirtin sisustaa muutenkin. Muistan kerran tuulisena ja tihkusateisena kesäpäivänä hänet pirtillä, makoilemassa laverilla radiota kuunnellen, kotoisan tulen lepattaessa hellassa. Kalastuksesta ei sellaisena päivänä tullut mitään, joten silloin sopi lepäillä pirtissä ja mietiskellä, välistä kallistaa hellan kulmalta mustasta pannusta kupponen kahvia..

Samaan tapaan Suojärven alapään lautapirtillä asusteli Nurmen Viljami, joka hänkin oli tehnyt elämäntyönsä kiertävillä työmailla. Muistaakseni hän oli ollut tielaitoksen siltatyömailla sukeltajana, niin olen kuullut kerrottavan. Vanhasta lautapirtistä hän teki saunan ja kämpäksi vedätti paikalle harmaan lautaisen jalasmökin. Puuliiterin hän teki ja rantaan vaatimattoman keittokatoksen, puinen venekin oli rannassa. Hänkin oli kiertävillä työmailla varmaan haaveillut viettävänsä joskus aikaa ilman aikataulua, yksinäisyydessä ja sydänmaan rauhassa. Toki hänkin ilahtui polkua ohi kulkevista muista järvenkävijöistä ja juttua riitti, ei hän mikään erakko ollut. Nyt Viljaminkin asuinkenttä on hiljennyt ja valtava koivu kaatunut suoraan liiterin päälle. Kummastakin, Vilhosta ja Viljamista, on jo aika jättänyt, kuten niin monista muistakin Suojärven kalamiehistä..