Laihoin tuloksin

Euroopan sydämessä Ukrainassa melskataan. Kaikki alkoi kun Ukraina oli suuntautumassa taloudellisesti Venäjän suuntaan, presidentin ja muun silloin vallassa olleen  hallintokoneiston toimesta. Osa kansaa halusi suuntautua länteen ja EU:hun. Alkoivat mielenosoitukset ja väkivaltaisuudet, presidentti erosi tai erotettiin. Nyt nuo saavutukset näyttävät laihoilta. Oikeastaan mitään ei olekaan saavutettu, vaan pikemminkin tuhottu edellytykset yhtenäiselle ja riippumattomalle kansakunnalle.

Ilman muuta olisi kannattanut ottaa Venäjän tarjoama talousapu, ja alkaa kuitenkin määrätietoinen talouden ja ulkopolitiikan lännettäminen. Sitä ei olisi mikään pystynyt estämään, kun se olisi tehty laillisin keinoin ja kehittämällä talous- ja ulkosuhteita. Avoin konflikti suurvallan kanssa ei ole viisasta. Maailmassa toimii vahvemman laki. Ei muita lakeja lopulta olekaan, tai ne pohjautuvat siihen. Ukrainalaiset ja EU eivät olleet viisaita. Lännen tukeen ei olisi myöskään ukrainalaisten pitänyt luottaa, sillä sitä ei tule muuten kuin puheiden tasolla.

Paasikivi kävi suurvaltapolitiikan korkeakoulua neuvotellessaan Moskovassa. Tämä oppi sovellettiin Suomen ulkopolitiikkaan sodan jälkeen. Uskoteltiin Neuvostoliitolle täyttä ja varauksetonta ystävyyttä, korostettiin sitä koko ajan ja joka tilanteessa. Samalla laajennettiin liikkumatilaa länteen, koko ajan ja joka paikassa, kaikin keinoin. Taloudellisissa ja kansainvälispoliittisissa yhteyksissä, YK:ssa ja muilla foorumeilla. Ja Suomi hyötyi erikoisasemastaan idän ja lännen välillä. Ja oikeastikin rajan turvaksi tulivat molemminpuoliset taloudelliset ja kansainvälispoliittiset intressit, eivät aseet.

Nyt tästä viisaudesta ei ole paljon jäljellä. Sanotaan ettei ihmiskunta koskaan opi, samaa voi sanoa poliittisista päättäjistä. Ihmeen vähän viisautta on uuden polven suosituissa johtajissa. Ihannoidaan kaikkea melskaamista ja asioiden kärjistämistä. Georgian sodan aikana ulkoministeri Stubb ei meinannut mahtua nahkaansa. Aivan samanlaista lyhytnäköistä hehkutusta nähtiin ns. arabivallankumouksen alkuvaiheissa. Ihannoitiin vallankumouksia, jota eivät olleet oikeastaan muuta kuin joutumista ojasta allikkoon. Tulokset ovat järkyttäviä, esimerkiksi Syyriassa on aiheutettu hirvittävät kärsimykset, eikä loppua näy. Egyptissä tuomittiin juuri 600 ihmistä kuolemaan, 10 minuutin oikeudenkäynnissä. Missä ovat nyt nämä mellakoiden ja mielenosoitusten ihailijat ja raportoijat? Ymmärtävät olla hiljaa, mutta liian myöhään. Eikö ihminen koskaan viisastu.

Meilläkin kansan suosiota saavat muodikkaat kohkaajat, jotka muka nyt esittävät kovia kommentteja Venäjästä. Kyllähän venettä on kiva keikuttaa, kun kokee sen turvalliseksi. Mitään todellisista ulkopolitiikan ankarista väännöistä he eivät tiedä. Eivätkä mahdollisien kriisien aikana ota vastuuta tekemisistään, vaan vastuun kantavat syyttömät. Aina ne, jotka on barrikadeille saatu yllytettyä, uhrataan ensiksi. Kansainvälisessä politiikassa pienten maiden yltiöpäiset lipunheiluttajat otetaan mielellään vastaan. He pääsevät eliitin suosioon, ja saavat nostetta näin kotimaankin politiikassa. Todellisuudessa ovat hyväuskoisia hölmöjä, joilla on oma etu ja karriääri päällimmäisenä. Kaukaa viisas ei heittäydy kulloinkin vellovaan kuohuntaan, vaan katsoo syrjästä. Pienen kansakunnan kannattaisi useimmiten katsoa syrjästä, varsinkin jos kyse on suurvaltapolitiikasta. Tai kuten Kekkonen sanoi, ottaa ennemmin lääkärin kuin tuomarin rooli.