Arvokas elämä

Pekka Himasen selonteon ajatus arvokkaasta ihmiselämästä on saanut myönteistä vastakaikua, jos jotakin hyvää on haluttu raportissa nähdä. Lähelle tulee samalla ajatus ihmiselämän arvosta sinänsä, mikä taas on aina vain vaikeampi asia. Arvokas elämä määrityksenä sulkee pois arvottoman elämän, mutta voiko elämä ollakaan arvotonta. Kun aletaan määrittää toisen elämän arvoa tai arvokkuutta omista lähtökohdista, samalla tullaan helposti loukanneeksi toisen elämän arvoa. Kuitenkin on nähtävissä, että esimerkiksi alkoholin ja huumeiden vaikutuksesta voi ihmiselämä alittaa joitakin arvokkaan elämän peruslähtökohtia. Kuitenkin sellainenkin elämä on arvokas, vaikka ei täytä ihmisarvon kaikkia parametreja. Ja näin tullaan filosofian oppituoleilta perusasioiden äärelle, eli esimerkiksi tavallinen raittiustyö on oikeaa ja käytännöllistä ihmisen arvokkaan elämän puolustamista.

Vanhusten elämä on tullut sillä tavoin liiankin arvokkaaksi, että yhteiskunta haluaa säästää hoitokuluissa. Jos se merkitsee sitä että joku lapsista jää pois töistä ja alkaa omaishoitajaksi, silloin omaishoidon korvauksia pitäisi parantaa ja eläketurva järjestää. Se olisi taas ristiriidassa sen kanssa, että nyt jopa parikuukautisen vauvan äidit halutaan saada sorvin ääreen täyttämään valtion pohjatonta kassaa. Kaikilla vanhuksilla ei edes ole lapsia, tai he asuvat kaukana, ja varsinkaan eivät ole aina sopivia omaishoitajiksi. Ja omaishoitajan työ on hyvin sitovaa ja yksinäistä, joten monikohan uraputkessa etenevä hyvätuloinen erikoisosaaja haluaisi vaihtaa siihen osaan. Tosin suuren varallisuuden omaavat voisivat palkata jonkun muun hoitajan tai maksaa hoitokotipaikan.

Rakenneuudistuksena aiotaan siis pakottaa kunnat vähentämään vanhusten laitoshoitoa. Tavoite on hyvä ja oikea, sillä koti on kaikille, lapsille ja vanhuksillekin paras olopaikka. Etenkin siinä tapauksessa, että sieltä on vapaa lähtemään ja tulemaan, ettei se muodostu yksityisselliksi. Vanhusten kotihoitoa on kehitetty jo kauan, ja se on ykkösvaihtoehto joka tilanteessa. Jos pää pelaa, hyvinkin huonokuntoinen voi pärjätä kotona, ja nykytekniikan avulla voidaan järjestää valvontaa ja avunsaantia. Käy silti usein niin, että vanhus tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja hoitoa, jolloin jonkinlainen keskitetty asuminen helpottaa kotihoitajien työtä. Tällaista sanotaan usein silti laitoshoidoksi.

Vertailut pohjoismaiden välillä laitoshoidon osuudesta vanhustenhoidossa osoittavat, että laitoshoito olisi meillä paljon yleisempää. Luulen että kyseessä on tilastoharha. Tuskinpa missään voida jättää asuntoonsa vanhusta, joka kaatuu päivittäin tai ei muuten enää ymmärrä mitään esimerkiksi sähkölaitteiden käytöstä. Suomessa on palveluasuminen varmaan luokiteltu laitoshoidoksi, ja muissa pohjoismaissa laitokset ovat vuokrausperiaatteella omia asuntoja, ja hoito luokiteltu kotipalveluksi. Jos valvontaa ja apua ei ole saatavilla, silloin kotiin lukitseminen ja lääkkeillä huumaaminen on ainoa vaihtoehto. Jos meillä pitäisi kehittyä siihen suuntaan, mennään väärään suuntaan. Näyttää siltä, että taas korkean tason asiaa tuntemattomat tekevät päätöksiä tuntematta käytännön arkea. Toivottavasti vanhenemista ei silti kokonaan kielletä.

Kirjailija Veikko Huovinen suunnitteli itselleen vanhuudenpäivilleen kämppäukon virkaa. Ennen jotkut kodittomat vanhat metsätyömiehet jäivät metsätyökämpille kämppäukoiksi. Heidän tehtävänään oli puiden pilkkominen, saunan ja kämpän lämmittäminen ja vedenkanto purosta tai lähteestä. Tätä vastaan yhtiö antoi ruoan ja vaatteet, ja kämpän yhteisö oli mielekäs ja virikkeellinen asuinympäristö.  Tässä virassa pienten työtehtävien myötä saattoi tuntea itsensä tarpeelliseksi, nauttien samalla myös nuorempien kunnioitusta. Arvokkaan elämän palikat olivat kasassa.