sunnuntai 22. joulukuuta 2013
perjantai 13. joulukuuta 2013
Arvokas elämä
Pekka Himasen selonteon ajatus arvokkaasta ihmiselämästä on
saanut myönteistä vastakaikua, jos jotakin hyvää on haluttu raportissa nähdä.
Lähelle tulee samalla ajatus ihmiselämän arvosta sinänsä, mikä taas on aina
vain vaikeampi asia. Arvokas elämä määrityksenä sulkee pois arvottoman elämän,
mutta voiko elämä ollakaan arvotonta. Kun aletaan määrittää toisen elämän arvoa
tai arvokkuutta omista lähtökohdista, samalla tullaan helposti loukanneeksi
toisen elämän arvoa. Kuitenkin on nähtävissä, että esimerkiksi alkoholin ja
huumeiden vaikutuksesta voi ihmiselämä alittaa joitakin arvokkaan elämän
peruslähtökohtia. Kuitenkin sellainenkin elämä on arvokas, vaikka ei täytä
ihmisarvon kaikkia parametreja. Ja näin tullaan filosofian oppituoleilta
perusasioiden äärelle, eli esimerkiksi tavallinen raittiustyö on oikeaa ja
käytännöllistä ihmisen arvokkaan elämän puolustamista.
Vanhusten elämä on tullut sillä tavoin liiankin arvokkaaksi,
että yhteiskunta haluaa säästää hoitokuluissa. Jos se merkitsee sitä että joku
lapsista jää pois töistä ja alkaa omaishoitajaksi, silloin omaishoidon
korvauksia pitäisi parantaa ja eläketurva järjestää. Se olisi taas
ristiriidassa sen kanssa, että nyt jopa parikuukautisen vauvan äidit halutaan
saada sorvin ääreen täyttämään valtion pohjatonta kassaa. Kaikilla vanhuksilla
ei edes ole lapsia, tai he asuvat kaukana, ja varsinkaan eivät ole aina sopivia
omaishoitajiksi. Ja omaishoitajan työ on hyvin sitovaa ja yksinäistä, joten
monikohan uraputkessa etenevä hyvätuloinen erikoisosaaja haluaisi vaihtaa
siihen osaan. Tosin suuren varallisuuden omaavat voisivat palkata jonkun muun
hoitajan tai maksaa hoitokotipaikan.
Rakenneuudistuksena aiotaan siis pakottaa kunnat vähentämään
vanhusten laitoshoitoa. Tavoite on hyvä ja oikea, sillä koti on kaikille,
lapsille ja vanhuksillekin paras olopaikka. Etenkin siinä tapauksessa, että
sieltä on vapaa lähtemään ja tulemaan, ettei se muodostu yksityisselliksi.
Vanhusten kotihoitoa on kehitetty jo kauan, ja se on ykkösvaihtoehto joka
tilanteessa. Jos pää pelaa, hyvinkin huonokuntoinen voi pärjätä kotona, ja
nykytekniikan avulla voidaan järjestää valvontaa ja avunsaantia. Käy silti
usein niin, että vanhus tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja hoitoa, jolloin
jonkinlainen keskitetty asuminen helpottaa kotihoitajien työtä. Tällaista
sanotaan usein silti laitoshoidoksi.
Vertailut pohjoismaiden välillä laitoshoidon osuudesta
vanhustenhoidossa osoittavat, että laitoshoito olisi meillä paljon yleisempää.
Luulen että kyseessä on tilastoharha. Tuskinpa missään voida jättää asuntoonsa
vanhusta, joka kaatuu päivittäin tai ei muuten enää ymmärrä mitään esimerkiksi
sähkölaitteiden käytöstä. Suomessa on palveluasuminen varmaan luokiteltu
laitoshoidoksi, ja muissa pohjoismaissa laitokset ovat vuokrausperiaatteella
omia asuntoja, ja hoito luokiteltu kotipalveluksi. Jos valvontaa ja apua ei ole
saatavilla, silloin kotiin lukitseminen ja lääkkeillä huumaaminen on ainoa
vaihtoehto. Jos meillä pitäisi kehittyä siihen suuntaan, mennään väärään
suuntaan. Näyttää siltä, että taas korkean tason asiaa tuntemattomat tekevät
päätöksiä tuntematta käytännön arkea. Toivottavasti vanhenemista ei silti
kokonaan kielletä.
Kirjailija Veikko Huovinen suunnitteli itselleen
vanhuudenpäivilleen kämppäukon virkaa. Ennen jotkut kodittomat vanhat
metsätyömiehet jäivät metsätyökämpille kämppäukoiksi. Heidän tehtävänään oli
puiden pilkkominen, saunan ja kämpän lämmittäminen ja vedenkanto purosta tai
lähteestä. Tätä vastaan yhtiö antoi ruoan ja vaatteet, ja kämpän yhteisö oli
mielekäs ja virikkeellinen asuinympäristö. Tässä virassa pienten työtehtävien myötä saattoi
tuntea itsensä tarpeelliseksi, nauttien samalla myös nuorempien kunnioitusta.
Arvokkaan elämän palikat olivat kasassa.
perjantai 6. joulukuuta 2013
Itsenäisyyspäivä 2013
Itsenäisyyspäivänä muistetaan veteraaneja ja kaikkia
menneitä sukupolvia, jotka ovat työllään mahdollistaneet Suomen itsenäisyyden.
Ne jotka ovat jopa aseellisesti puolustaneet isänmaata ja vaarantaneet henkensä
ja terveytensä sodissa, ansaitsevat aina erityisen arvostuksen. Muistakaamme
myös niitä, jotka ovat laillisen esivallan kutsua noudattaessaan menettäneet
sodassa henkensä. Heidän kohdallaan uhraus on suurin mahdollinen. Tässä ajassa
kuulostaan vieraalta puhua uhrautumisesta toisten ihmisten tai yhteiskunnan
hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Eilen kenraali Puheloinen joutui haastattelussa puolustamaan
yleistä asevelvollisuutta, jota vastaan on käynnissä kampanja. Yksi
merkittävimmistä vastustajien kriteereistä on se, että laki, vastoin
sukupuolten välistä tasa-arvoa, vaatii jokaisen Suomalaisen miehen
velvolliseksi puolustamaan maataan. Kenraali löysi pitävän vasta-argumentin
siitä, että vapaaehtoisten naisten palveluksen keskeyttämiset fyysisistä syistä
ovat yleisempiä kuin miesten. Maa-armeijan toiminta on kaikesta huolimatta
fyysistä, tai ainakin siihen pitää olla valmiudet tositilanteessa. Sota on siis
paitsi hengelle hupaa, myös fyysisesti raskasta miesten työtä. Ovathan esim.
palomiehetkin enimmäkseen miehiä, koska fyysistä voimaa tarvitaan painavan
kaluston kanssa työskenneltäessä.
Tasa-arvo ideologisen mekaanisesti sovellettuna on
ihmisarvon vastaista, koska ihmisiä on sekä miehiä että naisia, säädettiin
lakeja miten tahansa. Tasa-arvo ei saisi olla kaiken pakottamista
samanlaiseksi. Armeijan ja sodankäynnin kyseessä ollen näkisin naisen roolin
olevan pikemminkin elämää pelastavissa ja suojaavissa tehtävissä. Jos naisten
mukaantulo tekisi sodasta jotenkin inhimillisempää ja pehmeämpää, kannustaisin
heitä armeijaan. Mitkään merkit eivät viittaa siihen.
Laaja asevelvollisuusarmeija on läpileikkaus kansasta, ja
tämä voi tehdä armeijasta inhimillisemmän kuin ammattiarmeija. Ainakin kaikkien
kansalaisryhmien ja ammattien mukanaolo tekee siitä monipuolisemman ja
lahjakkaamman. Ja kun kaikki ovat kutsutut lain perusteella velvoitettuina,
vältetään vapaaehtoisen kiihkous ja valikoituminen luonteenlaadun tai
varallisuuden mukaan. Pontimena ovat parhaimmillaan velvollisuudentunto ja
lähimmäisenrakkaus, ei vihollisvihan lietsominen.
Armeija-aikana jouduin varuskuntasairaalaan, ja
naapuripetillä oli lääkäriksi opiskeleva varusmies. Hän ehkä intelligenssiään
korostaen sanoi mahdollisessa sotatilanteessa häipyvänsä maisemista vähin äänin.
Sodanvastaisena hän toi esiin lukemattomuuttaan sotakirjojen suhteen, paitsi
Pentti Haanpään kirjan Korpisotaa hän arvosti korkealle. Kirja onkin ehkä
hieman sodanvastainen, mutta melko terveellä tavalla. Eihän sota todellakaan
ole pelkästään paraatimarssia ja torvien soittoa, kunniamerkkien kilinää. Kirja
on todellakin hyvä ja kerronta Haanpään iskevää ja ilmeikästä pohjoispohjalaista kieltä. Sitkeän ja hiljaisen Suomalaisen korpisoturin
sankaruuden romettakin on sopivasti mukana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Kevät suolla (tapahtui vuosia sitten)
Heitän repun selästäni ja istahdan mättäälle. Katsahdan tulosuuntaan, siinä näkyy tulvivaa suota, siellä täällä varpuisia mättäitä, metsär...

-
Vaikka alueellamme pienemmät suot ovat ojitetut, ja kasvavat jo melkoista metsää, suurimmat suot ovat vielä jäljellä. Tänä syksyn...
-
Kesän ylenpalttinen valo hiipuu syksyn tullen ja harmaat, sateisetkin lokakuun päivät vaihtuvat nopeasti hämärään ja lähes täydel...
-
Vaikka sydänmaan järvet ja lammet eivät ole mitään varsinaisia kala-aittoja, ovatpa niissä kuitenkin varhaiset kalamiehet jo soudel...